Nykypäivänä kaikilla tuntuu olevan tarve päästä vain seuraavaan paikkaan. Usein kuulen valitusta ajan riittämättömyydestä. Pitäisi tehdä sitä ja tätä, mutta aika ei olevinaan riitä. Mistä ajan vähäisyys sitten johtuu? Oliko ennen ihmisillä enemmän aikaa? Ei. Nykyihmisellä on, ainakin jos on elinajanodotteeseen uskominen. Viime keväänä sen viimein tajusin.
Keväällä pitkän sairaslomani päätyttyä oli aika hakea töihin. Pitkään mietin, minne haluaisin ja minne pääsisin pelkällä ylioppilastodistuksella. Halusin työn, jossa en ole tiukkojen aikataulujen keskellä.
Uutisissa kerrottiin, että maatiloilla on huutava pula tekijöistä. Hetken mietittyäni päätin ottaa yhteyttä eteläsuomalaisille maa-ja marjatiloille. Koska vastauksia ei kuulunut, päätin laajentaa työskentelysädettä sukuni kotikonnuille Pohjois-Karjalaan. Jo seuraavana päivänä puhelimeni soi, ja sain töitä pohjoiskarjalaiselta marjatilalta. Luvassa olisi mansikan istutusta urakkapalkalla.
Rauha valtasi mielen
Ensimmäisenä iltana, kun saavuin marjatilan työntekijöitä varten rakennetulle mökille, olo oli jännittynyt. Sopeutuminen mökkiin sujui hyvin, ja tulin hyvin toimeen muiden asukkaiden kanssa. Seuraavana aamuna työt alkoivat.
Oli pelto, kuokka ja Ilmari. Oli viileä, mutta aurinkoinen toukokuinen aamu. Minä ja neljä muuta työntekijää astelimme tien toisella puolella olleelle pellolle. Marjatilan isäntä toi traktorin kyydissä laatikoita, joissa oli mansikan taimet. Ei aamuruuhkaa, ei kiirettä toimistolle, ei närkästyneitä luultavasti myöhässä olevia kuljettajia tai juuri oman auton kohdalla punaiseksi vaihtuvia liikennevaloja. Muutos oli iso, mutta mieluinen. En ollut koskaan aiemmin ollut töissä marjatilalla enkä ole erityisen näppärä käsistäni. Alku sujui hieman takellellen, ja ehdin muutamaan otteeseen miettiä, miten olen tännekin joutunut.
Kun työ alkoi sujua, tunnit kuluivat huomaamatta ohitse. Saatoin tehdä tunteja töitä ilman, että tiesin paljonko kello oli. Syömään menin silloin, kun siltä tuntui. Joskus ennen kello yhtätoista ja joinain päivinä vasta kahden maissa. Omat ajatukset, joita ei edes aina ollut, katkesivat hetkeksi työkaverin sattuessa vastaan oman istutusrivinsä parissa aherrellen.
Tietysti joskus keskustelimme pidempään. Ryhmämme jutteli esimerkiksi näkemistämme linnuista, tulevaisuudesta, historiasta, omista unelmista ja elämänkokemuksista. Vaikka työstä maksettiin urakkapalkkaa, eli mitä enemmän teki, sitä enemmän ansaitsi, en koskaan tuntenut kiireen tunnetta. Saatoin jäädä ihmettelemään pellon reunaan laskeutunutta joutsenparia tai miellyttävän lämmintä auringonpaistetta.
Joinain hetkinä vain katselin peltoa, siellä ahertavia kollegoitani ja tunsin kuin olisin siirtynyt ajassa satoja vuosia taaksepäin. Sisimpäni valtasi rauhan tunne, jota hento tuulenvire kasvoillani vain vahvisti. Olin osa luontoa. Työ oli yksinkertaista: Tee kuokalla reikä muovin läpi maahan, ota taimi ämpäristä, tunge taimi maahan ja vedä sormilla multa tiiviiksi taimea vasten. Toistot alkoivat muuttua kymmenistä sadoiksi ja sadoista tuhansiksi.
Kaikki tarvittava
Jos työ oli yksinkertaista, niin oli elämäntyylikin. Aamulla aikainen herätys, aamupala ja kävellen pellolle. Sen jälkeen töitä, lounas ja lisää töitä. Töiden jälkeen saunaan ja illalla tarpeen mukaan kauppaan. Pesimme pyykkiä ja ripustimme ne mökin terassille kuivumaan.
Ennen nukkumaanmenoa pelasimme korttia tai vain keskustelimme elämästä. Vaikka arkemme marjatilalla oli simppeliä, meillä oli kaikki tarvittava. Oma sänky, wc, ruokaa ja juomaa, työ, sosiaalisia kontakteja ja erilaisia vapaa-ajan viettotapoja. Vaikka päivät töissä saattoivatkin venyä yli kymmenen tunnin mittaisiksi, ei se jaksamiseen vaikuttanut. Päinvastoin. Oman mielen mukaan pidetyt tauot, raitis ilma ja luonnossa oleminen antoivat energiaa.
Myös henkiselle puolelle hyvää teki jopa oman naaman katsominen töiden jälkeen peilistä. Kerrankin olin saanut paljon aikaan. Kasvot olivat likaiset tuulen nostattaman hiekan ja pölyn jäljiltä, niistä näkyi pellolla vietetyt tunnit. Ei tullut normaaliarjesta tuttua tunnetta, joka saa aina kaipaamaan enemmän.
Kokemuksen myötä opin sen, että joskus on hyvä pysähtyä hetkeksi ja katsoa ympärilleen. Voi huomata asioita, joita ei seuraavaa tavoitetta kohden juostessa edes ymmärrä katsoa. Se auttaa myös elämään tässä hetkessä, koska tämä hetki on ainoa, mitä meille on luvattu. Opin myös, miten vääristynyt käsitys ihmisille voi muodostua. Ihminen on osa luontoa aina eikä toisinpäin. Pellolla työskennellessä pääsee lähemmäksi luontoa, sinne, mistä ihminen on lähtöisin ja mistä ihminen on vuosikymmenten aikana erkaantunut.
Ai niin, ne asiat, joihin ei muka ole aikaa. Kaikelle on aikansa. Vaikka olisi kuinka paljon tehtävää, pystyy aina auttamaan tai kuuntelemaan, jos vain itse sen päättää. Minuutin aiemmin kiireestä seuraavaan pääseminen ei ole tärkeämpää kuin hetkeksi pysähtyminen niiden välissä.
Ilmari Karhapää
