Turun synagogaa töhrittiin verenpunaisella maalilla tämän viikon maanantaina. Samana päivänä vietettiin myös vainojen uhrien muistopäivää ja tuli kuluneeksi 75 vuotta Auschwitzin keskitysleirin vapauttamisesta. Ajankohtaa ei voi pitää sattumana. Pelottavaa. 

Tapahtuma tuskin tuli yllätyksenä monellekaan, ehkä ajankohtaa lukuun ottamatta. Antisemitismi ja sen nimissä tehty ilkivalta ja väkivaltaiset hyökkäykset ovat yleistyneet parina viime vuosikymmenenä eri puolilla Eurooppaa, etenkin Saksassa ja Ranskassa, ja ajassamme voi myös nähdä yhtäläisyyksiä 1930-luvun poliittiseen ja henkiseen ilmapiiriin. Äärioikeiston kannatus, muukalaisvastaisuus ja sisäänlämpiävä nationalismi ovat vahvassa kasvussa. Juutalaiset seurakunnat ovat Suomessakin varautuneet kasvaneeseen väkivallan uhkaan lisäämällä turvatoimia.

Viime aikojen juutalaisvastaisista iskuista ehkä eniten huomiota on herättänyt aseistetun miehen yritys tunkeutua synagogaan Saksassa Hallen kaupungissa viime vuoden lokakuussa. Aikomus ei onnistunut, kiitos turvajärjestelyjen, mutta mies tappoi kaksi sivullista synagogan edustalla. Ampuja tunnusti kuulusteluissa suunnitelleensa joukkomurhaa. Juutalaisten hautakiviin on esimerkiksi myös maalattu hakaristejä Ranskassa viime helmikuussa, vihapuhe rehottaa sosiaalisessa mediassa, ja jopa vanhat salaliittoteoriat juutalaisten maailmanvalloitussuunnitelmista ovat voimissaan ennen muuta Viktor Orbanin hallitsemassa Unkarissa. Yhdysvaltalaisen CNN-uutistoimiston vuoden 2018 lopulla julkistaman selvityksen mukaan joka kymmenes eurooppalainen suhtautuu juutalaisiin kielteisesti – Puolassa ja Unkarissa määrä oli selvästi suurempi. 

Kielteisyyttä on toki montaa tasoa, eikä se välttämättä johda sanoihin tai tekoihin. Joskus antisemitisminä myös pidetään kaikkea Israelin valtion toiminnan arvostelemista. Tutkimuksissa on kuitenkin käynyt selville, että mielipiteet ovat koventuneet. Aiheesta väitellyt kirkkohistorian tutkija Paavo Ahonen arvioi Ylen verkkokirjoituksessa maaliskuussa 2019, että antisemitismi nousee Euroopassa kolmenlaiselta pohjalta: äärioikeistolaisista piireistä, islamilaisten maahanmuuttajien parista (osittain reaktiona Israelin ja Palestiinan konfliktiin) sekä toisinaan myös poliittisen kentän vasemmalta laidalta. 

Juutalaiset eivät toki ole ainoa ryhmä, jota voidaan katsoa kieroon. Eivät he olleet ainoita uhreja holokaustissakaan, vaikkakin selvästi pääasiallinen kohde. Juutalaisten lisäksi natsit murhasivat rodunjalostuksen nimissä muun muassa romaneja, vammaisia, psyykkisesti sairaita, homoseksuaaleja ja tummaihoisia. Toisinajattelijat, aatteelliset vastustajat, saivat tietysti myös osansa vainoista, samoin epäilyttäviksi katsottujen ajattelutapojen edustajat, muun muassa Jehovan todistajat ja vapaamuurarit. 

On helppoa tuomita natsit. Myös ehdottomasti oikeutettua ja välttämätöntä. Yksistään se on silti liian helppoa. On muistettava myös heidät, jotka tiesivät mutta katsoivat hiljaa sivusta ja heidät, jotka eivät halunneet tietää. Pelon takia ihminen usein vaikenee – tekisimmekö me niin? Ihminen on myös taitava keksimään perusteluja teoilleen, niillekin, jotka hän sisimmässään tuntee vääriksi. Jopa natsit selittivät itselleen toimivansa ihmiskunnan parhaaksi: ihmislajin jalostamisestahan oli kyse.

Perimmiltään kaikessa syrjinnässä on kyse yhtäläisen ihmisarvon kieltämisestä. Mistä lähtee ihmisen julma taipumus rakentaa nokkimis- ja kastijärjestelmiä, jaotella toinen toisensa ja itsensä arvokkaisiin ja vähemmän arvokkaisiin? Selitystä voi hakea eri suunnilta, esimerkiksi ihmisen evoluutiosta tai yksilö- tai sosiaalipsykologisista tekijöistä. Taustalla voi uumoilla ennakkoluuloja, epäilystä, että tuo toinen luulee olevansa jotenkin parempi, kilpailua, pätemisen tarvetta ja kateuttakin. Suurin syy lienee kuitenkin pelko. Tunnettua on, että kaikki vieras ja tuntematon herättää helposti pelkoa ja epäluuloa. Tällöin jo pelkkä tiedon lisääminen tai keskusteleminen voi auttaa. Syynä voi olla myös se, että henkilö on epävarma omasta arvostaan. Jokaisella ihmisolennolla on tarve tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi sellaisena kuin on, ilman ehtoja, mutta täydellisesti kukaan tuskin kokee niin. Opimme jo varhain, millainen ihmisen pitää olla kelvatakseen muille, ja jos toinen ei aivan täytä noita ehtoja, saatamme nähdä hänessä muistutuksen myös omasta haavoittuvuudestamme ja hyljeksityksi tulemisen mahdollisuudesta. 

Erästä pientä tyttöä kiusattiin joskus koulussa. Yksi opettaja – ainoa joka koskaan tilanteeseen yritti puuttua – suuttui kerran kiusaajille kesken tunnin ja sanoi suunnilleen näin: ”Oletteko te niin kateellisia? Hän on erilainen.” Tänä päivänäkään tuo tyttö – nyt jo aikuinen – ei tiedä, millä lailla hän muka oli niin erilainen, tai miksi hänet otettiin silmätikuksi. Ehkä hiukan erilainen perhetausta, varmaan vaikutti myös se, että hän oli uusi luokalla eikä aivan heti osannut mennä mukaan porukkaan. Opettajan sanat eivät auttaneet: pikemminkin ne taisivat tehdä kiusaamisen muiden mielissä oikeutetummaksi; sehän on erilainen… Tytön mieleen sanat jättivät hämmennyksen ja häpeän tuosta käsittämättömästä erilaisuudesta. Olennaista ei kuitenkaan ole se, missä määrin olemme tai emme ole erilaisia – kaikkihan me sitä olemme omalla tavallamme. Luojan kiitos emme ole toistemme kopioita! Erilaisuuden sijaan pitäisikin puhua ihmisten pohjimmaisesta samanlaisuudesta, johon perustuu myös lähimmäisenrakkauden idea. 

Auschwitzin keskitys- ja tuhoamisleiriltä selviytynyt 91-vuotias David Marks lähetti 27.1.2020 Ylen toimittajan tekemän haastattelun päätteeksi lukijoille seuraavat terveiset: ”Ihmisten pitäisi kohdella toisiaan hyvin. Ilman vihaa. Parempi rakastaa ja välittää kuin vihata.” Painavaa puhetta tuolla elämänkokemuksella.