Miten tulisi suhtautua rakennuksien julkisivujen, liikennevälineiden tai kaupungin rakennelmien laittomaan maalaamiseen? Toisaalta on ymmärrettävä, että niin yritykset, taloyhtiöt kuin yksityisetkin ihmiset kärsivät taloudellisia tappioita, jos heidän omaisuuttaan käytetään maalausalustana.

Taas toisaalta, voidaanko kyseenalaistaa, miten katutaide eroaa katuperformansseista, ulkoilmamusiikkiesityksistä, tai esimerkiksi psykedeelisistä maalauksista? Voidaanhan katuperformanssikin toteuttaa ja kuvata yksityisalueella, jolloin katukuva ikuistetaan taiteeseen.

On toki pakko myöntää, että vahingonteko on rikoslaissa asetettu rikosnimike, johon katutaiteilijat syyllistyvät.

Kannatanko siis rikollisuutta, kun puolustan graffiteja ja suomalaista katutaidetta?

Helsingissä nollatoleranssi sai kannatusta 1990-luvun lopulla, mikä johti Stop töhryille-hankkeen perustamiseen vuonna 1998. Panu Janssonin City-lehden artikkelin mukaan rakennusviraston vetämä hanke ei sallinut tiedotusvälineissä niin sanottua sekaviestintää, vaan painotti, ettei katumaalauksia saanut pitää graffiteina tai taiteena, vaan töhryinä.

Helsingin kunnanvaltuustolla näyttää olleen yhteinen poliittinen linja: graffitit ovat ongelma, josta on päästävä eroon.

Hanketta ja sen lieveilmiöitä arvosteltiin monelta eri tahoilta. Esimerkiksi silloiset kaupunginvaltuutetut Paavo Arhinmäki (vas.) ja Kimmo Helistö (vihr.) profiloituivat Stop töhryille-hankkeen vastustajiksi.

Hanke tuhosi suuren osan kaupunki- ja kulttuurihistoriaa. Tagien ohella tuhottiin myös seinämaalauksia, jotka olisivat todennäköisesti vuosien saatossa päätyneet gallerioihin tai museoihin.

Asenteet kuitenkin muuttuivat ja Stop töhryille-hanke kuopattiin vuosien saatossa. Varsinaisesti hanke saapui päätepisteeseensä vuonna 2008. Kulosaaren melumuuri täyttyi ensimmäistä kertaa graffiteista sitten vuoden 1991, ja Baanan seinustat saivat uuden ulkoasun. Katutaide raivasi – ja raivaa edelleen, itselleen tietä Helsingissä.

“Graffit is art, and here to stay”.

Lauseen kirjoitti graffititaiteilija Seen top-to-bottom whole car-teokseensa vuonna 1980 New Yorkissa. Nykyisin, 38 vuotta myöhemmin, sanat komeilevat Egsin ja Traman yhteisteoksesta From Sunset Park to Hietalahti Bay Helsingin taidemuseossa.

Ovatko graffitit tulleet jäädäkseen ja tarvitseeko graffiteista ylipäätään päästä eroon?

Ei tarvitse, mutta niiden luonne ja arvo tulisi ymmärtää. Graffitit ovat paikkaansa sidottuja performansseja, joiden ainoa oikea, luonnollinen elintila on katujen kivetyksissä. Tuomalla graffitit ja katutaide museoihin, teoksista riistetään jotain niiden luonteenomaisesta urbaanisuudesta; ne eivät enää keskustele ympäristönsä kanssa.

Toisaalta, jos katutaiteilijoille ei suoda mahdollisuutta esitellä teoksiaan gallerioissa tai museoissa, heiltä riistetään osa taiteilijoille suomista oikeuksista. Samalla myös väheksytään graffitien taiteellista luonnetta, sekä asetetaan itse taiteelle keinotekoisia rajoja ja rajoituksia.

Ehkä ratkaisu kiistakysymykseen olisi ymmärtää taide moniulotteisena kokonaisuutena, joka ei tunne määritelmiä. Tunnustamalla graffitit taiteeksi ja tutkimalla niiden tekoprosessia voitaisiin päästä pitkälle. Syntyipä katutaide sitten puhtaasta intuitiivisesta luomisesta tai sitten kritiikkinä yhteiskuntaa vastaan, sille tulisi antaa mahdollisuus.

Voisi kuvitella, ettei muutama tyhjä betoniseinä maksaisi kaupungille maltaita.

Margit Marjokivi