Ruoka on ihmiselle elinehto. Niinpä yleisesti ajatellaan, että kaikki ihmiset myös tekevät itselleen tai perheelleen ruokaa. Käy istumaan, vedä happea.

Minä en kokkaa.

Mutta en ole yksin. Whirpoolin toteuttaman tutkimuksen mukaan vain 40 prosenttia suomalaisista laittaa ruokaa kotona joka päivä. Miten me muut 60 prosenttia olemme menneet vinoon?

Kokkaamattomuuteni saa usein ystäväni syyllistämään minua. Kyllähän nyt jokaisen Kallion lukion käyneen, kulttuurialalla työskentelevän naisen tulee tehdä omat kasvisruokansa. Syyllistämisen jälkeen alan nolostua paljastuksestani. Olenko jotenkin huonompi? Olenko minä tosiaan sysilaiska. Huonommuuden tunne saa minut selittelemään. Minulla on nimittäin naurettavan pieni keittiö. En ole viitsinyt hankkia edes kattilaa, koska en tiedä mihin kaapeista se mahtuu. Se on tuon keittiön syy, ettei ole tullut laiteltua pöperöitä viime aikoina.

Tai ehkä se kokkaaminen on vaan liian aikuista. Minulla on jo koti, auto ja koira. Johonkin se raja pitää vetää. Äh alkaa hävettää taas. Löydän netistä ohjeen helppoon arkiruokaan. Pasta-annosta mainostetaan lauseella ”perheesi ei ehdi edes istahtaa pöytään, ennen kuin se on valmista”. Tämä kuulostaa täydelliseltä! Aloitan ohjeen lukemisen. Ota kattila ja laita pasta kiehumaan. Minulla ei ole edelleenkään sitä kattilaa, mutta sellaisen saa kaupasta! Jatkan lukemista. Ota valkosipuli ja paloittele se pieneksi. Valkosipuli. Nyt meni yli! Tämän luvattiin olevan helppoa ja nopeaa, mutta haastetaso valkosipulin kohdalla nousi minulle liian suureksi. Luovutan.

Ja eihän tämä aina ole näin. On minullakin hetkeni. Viimeisimmän parisuhteeni alussa kokkasin kuin mikäkin kotimamma. Yllätin itsenikin. Tein esimerkiksi fetapinaattipiirakkaa, uuniperunoita ja raakakakkua. Kun tuo viehätys loppui kuukauden yhdessä asumisen jälkeen, tuli se molemmille järkytyksenä. Mitäs sitä sitten syötäisiin. Vielä suhteemme loppupuolellakin ex-poikaystäväni muisteli sitä kertaa, kun saavuttiin saunasta syömään herkullisia uunijuureksia. Kuitenkin suurimmat riitamme syntyivät aina keittiössä. Joten mitä enemmän pysyin siitä erossa, sitä parempi molemmille. Lopullisen eromme syy ei kuitenkaan ollut ruoka, vaikka tämä kovasti kuulostaa siltä.

Ja voihan tämä olla perinnöllistäkin. Äitini kokkasi aina, kun olin lapsi. Nykyään kun käyn kylässä hänen luonaan, hän puhaltelee jauhopurnukoiden päältä pölyjä ja kyselee minulta kannattaako paistinpannulle pistää öljyä, jos meinaa paistaa jotakin. Mummoni on samanlainen. Ennen kokkasi aina, mutta nykyään kokkaa vain, jos lapset tulee kylään. Muuten jääkaapista löytyy einespuuroja joka maussa. Tämä kulkee siis suvussani. Geeneille ei voi mitään. Olen tuomittu tähän. Ainoa ratkaisu on siis äiteys. Hankin lapsen ja innostun kokkaamaan. Pääsen hetkellisesti tästä piinasta, kunnes poikanen lentää pesästä. Ongelma ratkaistu.

Siis te 60 prosenttia suomalaisista. Hankkikaa lapsi. Tai seisokaa rohkeasti kokkaamattomuutenne takana.