Frisbeegolfia voisi sanoa uudeksi lajiksi, vaikka se saapuikin Suomeen jo 1970-luvun loppupuolella. Lajin liki mitätön suosio on kasvanut hiipivää tahtia sen rantautumisen jälkeen, mutta vuonna 2020 koronaviruspandemian alettua suosio kasvoi räjähdysmäisesti. Monelle uusi hupiharrastus, jossa sekoittuu hauskanpito ja kilpailu, sekä matala aloituskynnys oli pandemian alettua helppo valinta. Uudet tulokkaat aiheuttivat kuitenkin hieman närää kokeneempien harrastajien keskuudessa. Urheiluliikkeet ja tavaratalot kärsivät valitettavan nopeasti tarjonnan puutteesta, kun lajin suosio kasvoi räjähdysmäisesti. Kauppojen nopeasti tyhjenevien hyllyjen varjopuoli näkyikin heti varsinkin pääkaupunkiseudun frisbeegolfradoilla, kun kotioloja pakoon lähteneet sekalaiset ihmismassat ruuhkauttivat radat koko kesän ajaksi.
Vuoden 2020 kevät ja kesä olivat lajin kehittymisen kannalta upeaa aikaa, mutta harrastajille se tuotti tuskaa. Lajin suosion kasvu yllätti lajiyhteisön totaalisesti ja reagointi siihen oli ja on yhä hidasta. Ihmiset iästä ja taitotasosta riippumatta pakkautuivat yhdessä radoille ympäri Suomen, ja suosion myötä ongelmia alkoikin esiintymään välittömästi. Ero rata- ja harrastajamäärien välillä kasvoi liian suureksi, eikä uusien ratojen rakentaminen ollut mahdollista niin nopeasti, että ratojen ruuhkat olisi saatu kuriin. Ratojen vähäisellä määrällä esimerkiksi pääkaupunkiseudulla on isoja haittatekijöitä, joita on vaikea saada taltutettua. Ryhmät ja ryhmäkoot radoilla vaihtelevat paljon, kun tosissaan pelaavat ja hidastempoisemmat kaljoitteluryhmät pelaavat samalla radalla. Ongelmana tässä hyvänmielen lajissa onkin juuri se, että kuka tahansa voi mennä mille radalle tahansa. Tämän takia tulevaisuudessa radoilla pitäisikin vaatia normaalista golfista tuttua green cardia, ettei tosissaan pelaavien tarvitsisi jatkuvasti pahoittaa mieltään, kun edessä pelaava hupiporukka jumittaa rataa. Lajin nopean kasvun takia nämä ongelmat ovat toki oletettuja, mutta saadaanko ongelmiin ratkaisuja tarpeeksi nopeasti, ettei ihmisten kiinnostus lajiin lopahda.
Ongelmiin kaivataan ratkaisuja, mutta se synnyttää yhä uusia ongelmia, kun mietitään, kuka niitä ratkoo. Kaupunkien ohella Frisbeegolfseurat ovat pääasiassa talkoohengellä toimivia yhdistyksiä, mikä tarkoittaa, että resurssit ratojen rakentamiseen ja ylläpitoon ovat yleensä melko mitättömiä. Vaatii siis vielä muutamia vuosia, että laji saa rahoitusta muualta kuin pelaajilta itseltään tai satunnaisilta yksittäisiltä sponsoreilta. Seurojen talkoohengelle sekä koko lajiyhteisölle arvostusta ja hattu päästä tähän väliin.
Pelkkä ratojen rakentaminen tai niiden kunnostaminen ei kuitenkaan ratkaise sitä ongelmaa, miten poistetaan ruuhkat radoilta ja hassutteluporukoiden aiheuttamat harmaat hiukset tosissaan pelaavien päistä poistetaan. Laji vaatisi tulevaisuudessa jonkinlaisen taitotasovaatimuksen 18-väyläisille radoille, jotka täyttävät kansainvälisten kilpailujen puitteet, ja miksei myös hieman helpommillekkin radoille. Hupiporukoille sekä esimerkiksi lapsille voitaisiin toteuttaa ratoja ilman taitotasovaatimuksia, jolloin kaikilla olisi mahdollisuus harrastaa lajia ilman niitä harmaita hiuksia ja tuntien odottelua tiipaikoilla.
Kaido Valjakka
