Minä tein päätöksen erosta. Muutin pois yhteisestä asunnostamme Korsossa, jossa lapset olivat syntyneet ja kasvaneet. Eron jälkeen ensimmäiset kahdeksan kuukautta pallottelimme lapsia vuoroviikkosysteemillä. Esikoiseni aloitti ensimmäisen luokan koulussa.
Hyvin pian olin raskaana uudelle miehelleni, eikä meillä ollut tukiverkostoa Vantaalla. Mieheni sai opiskelupaikan Savonlinnasta, jossa asui isovanhempia. Raskain mielin päätin, että lapset saavat jäädä Vantaalle ja jatkaa elämäänsä tutussa ympäristössä, tuttujen koulukavereiden ja sukulaisten ympäröimänä.
Muutettuamme tapasin lapsia kerran kuukaudessa ja lomilla. Muun ajan vietimme yli kolmensadan kilometrin päässä toisistamme.
Olen ollut etä-äiti nyt viiden vuoden ajan, vuoden 2015 lopusta lähtien. En kerro etävanhemmuudestani uusille ihmisille, ellei ole pakko. Kerron sen sijaan aina, että minulla on kolme lasta.
Totuus etä-äitiydestäni tulee ilmi, kun tapaan uusia ihmisiä ja he kysyvät, mitä paikallista koulua lapseni käyvät. Silloin on kerrottava: “He eivät asu luonani.” Tämän kertominen hävettää ja tulen surulliseksi. Keskustelukumppani yleensä hiljenee eikä tiedä, mitä sanoa. Silloin iskee tarve selittää, ja huomaan kertovani yksityiselämäni asioita juurta jaksain eron alusta tähän päivään saakka. Miksi minun tarvitsee selitellä?
Helka Belt on kirjoittanut Etä-äiti -blogia vuodesta 2017 lähtien. Hän on käsitellyt blogissaan eroperheiden, erovanhempien ja eronneiden kohtaamia tunteita, suruja, pettymyksiä, vaikeuksia ja onnenhetkiä. Kirjoituksessaan “Vihapuheesta, jota etä-äidit kohtaavat – äitiys kyseenalaistetaan täysin” hän kirjoittaa muiden äitien tarinoita, minkälaisia ennakkoluuloja he ovat kohdanneet ja minkälaista vihapuhetta he ovat saaneet osakseen:
“Etä-äitejä pidetään huorina, jotka haluavat vain rellestää ja bilettää kaupungilla ja jotka eivät välitä lapsistaan.”
“Etä-äidit ovat mielenterveys- tai päihdeongelmaisia, hulluja suorastaan.”
“Etä-äidit hylkäävät lapsensa. Jättävät sen takia, että voivat rauhassa elää nuoruuttaan uudelleen.”
Minäkin olen saanut kuulla, että olen hylännyt lapseni. Onko siis ihme, etteivät äidit puhu etävanhemmuudestaan? Luonnollisempaa kommentoijien mielestä on, että isät ovat etävanhempia. Mutta he unohtavat, että isät ovat yhtä lailla vanhempia lastensa elämässä kuin äiditkin. Isät ovat ihan yhtä tärkeitä kuin äidit. Lapset ovat yhteisiä lapsia. Useimmiten molemmat vanhemmat rakastavat lapsiaan yhtä paljon. Enkä epäile, etteikö parisuhteen päättyessä molempia vanhempia koskisi sieluun yhtä paljon olla erossa lapsistaan. Rakkaat lapseni ovat mielessäni päivittäin.
Kolme ja puoli vuotta Savonlinnaan muutosta mieheni sai opintonsa päätökseen ja muutimme takaisin etelään. Kaksi vanhempaa lastani asuvat yhä isänsä luona. He käyvät luonani joka toinen viikonloppu ja kaikki koulujen lomat jaetaan puoliksi.
En ajattele, että hylkäsin lapseni. Ajattelin lasteni parasta ja heidän hyvinvointiaan elämän suurten myllerrysten keskellä.
