Kalenteri on odottajalla kovassa käytössä päivittäin. (Kuva: Bich Tran / Pexels)

Enää kolme päivää viikonloppuun, 43 päivää ulkomaanmatkaan, 84 päivää kesälomaan, 132 päivää festareihin… Huomaan usein laskevani päiviä ja jopa tunteja siihen, milloin jotain kivaa tapahtuu. Koulussa sormet naputtelevat kärsimättömästi pulpetin pintaa ja silmät vilkuilevat kelloa jo kaksikymmentä minuuttia ennen oppitunnin loppumista.

Puhelimeen ladattava Days Left -sovellus on ollut minulla ahkerassa käytössä jo vuosia. Se kertoo minuutin tarkkuudella, kuinka kauan jotakin matkaa, keikkaa tai muuta tärkeää tapahtumaa on vielä odotettava. Mitä lähempänä kyseinen tapahtuma on, sitä innostuneemmaksi mieli muuttuu. ”Kolme yötä jouluun on, laskin aivan itse eilen, kun näin silmät tonttusen.” Niinhän siinä laulussakin sanotaan, ja odotetaan, että joulu vihdoin saapuisi.

Enkä suinkaan ole ainoa, joka laskee päiviä suuntaan tai toiseen. TJ (lyhenne sanoista ’tänään jäljellä’) on jo pitkään ollut vakiintunut termi etenkin armeijapiireissä. Siinä missä muut laskevat päiviä jonkin asian, esimerkiksi loman alkamiseen, varusmiehet laskevat päiviä palveluksen päättymiseen.

Joskus tuntuu siltä, että odottaminen ja päivien laskeminen on lähes hauskempaa, kuin itse odotettava asia (tämä kuitenkaan tuskin pätee varusmiehiin). On ihanaa tietää, että mukava tapahtuma on vielä edessäpäin.

Nimittäin sitten kun aika vihdoin ja viimein koittaa, viikkoja tai jopa kuukausia odotettu asia on ohi hetkessä. Sen jälkeen saapuu niin kutsuttu ”keikkamasennus”. Olo tuntuu tyhjältä. ”Nyt se sitten on ohi. Mitä seuraavaksi tapahtuu?” Masennuksesta pääsee kuitenkin yli, kuinkas muutenkaan, kuin ottamalla kiikariin uuden tapahtuman, jota odottaa.

Olenkin ajoittain miettinyt, onko elämäni vain pelkkää odotusta. Osaanko nauttia tavallisesta arjesta, auringonpaisteesta, ja niistä päivistä, kun mitään erikoista ei tapahdu? Meneekö elämäni hukkaan odottaessani jotain, joka tapahtuu vasta kuukausien päästä?

Haluaisin osata ottaa ilon irti joka hetkestä, mutta koulun, työn ja muiden velvollisuuksien keskellä se tuntuu välillä vaikealta. Elämä kun ei valitettavasti voi aina olla pelkkää juhlaa.  Odottamisessa on kuitenkin myös hyvät puolensa. Se tsemppaa eteenpäin ja auttaa jaksamaan. Vaikeimpien ja raskaimpien hetkien keskellä on lohduttavaa tietää, että tulevaisuudessa on luvassa jotakin mukavaa.

Minulla on ollut kalenterissani jotain odottamisen arvoista niin kauan kuin jaksan muistaa. Vähän aikaa sitten vastaani tuli kuitenkin tilanne, että kalenterini näytti aivan tyhjää. Ei matkoja, ei keikkoja, ei mitään. Ei mitään mitä odottaa, eikä mitään mitä suunnitella. Se tuntui samaan aikaan oudolta ja tyhjältä, mutta myös jopa hiukan vapauttavalta. Oli keskityttävä vain siihen hetkeen, ja katsottava mitä se tuo tullessaan.

Tekisi mieli sanoa, etten enää kaipaa odotettavia asioita, vaan olen oppinut elämään joka ikisen päivän täysillä. Minun on kuitenkin myönnettävä, että katson edelleen viikoittain puhelimestani, kuinka monta päivää maaliskuussa tapahtuvaan Espanjan-matkaan vielä on. Se ei silti tarkoita sitä, että eläisin aina vain odottaen, ikään kuin tapahtumasta toiseen. Olen viimeinkin huomannut sen, että normaali arkikin voi olla ihan mukavaa. Pienet asiat kuten suklaalevyn avaaminen tai ystävän kanssa juttelu piristävät yllättävän paljon tylsää päivää. Eikä kaiken mukavan tarvitse aina olla kauan odotettua ja hyvin suunniteltua. Parhaat asiat tapahtuvat usein aivan odottamatta.

Kalenteri on odottajalla kovassa käytössä päivittäin. (Kuva: Bich Tran / Pexels)