Suunnistus on lajina minulle suhteellisen absurdi. Kokemukseni rajoittuvat lähinnä ala-asteen liikuntatunteihin, joiden aikana eksyin useasti Järvenpäässä sijaitsevan Terholan pururadan metsiin. Olin myös hyvin pettynyt liikunnanopettajaan, kun hän vasta minut metsästä pelastettuaan kertoi, ettei kompassin punainen viisari ollutkaan se absoluuttinen tiennäyttäjä.
Edellä mainittujen kokemusten jälkeen ei liene kenellekään epäselvää, ettei urani suunnistuksen parissa saanut juurikaan puruja suodatinpussiinsa. Sen sijaan veljeni otti kopin lajista jo hyvin varhain. Muistan katsoneeni häntä ihaillen television ruudun läpi, kun hän juoksi Jukolan viestin otsalamppumeressä. Menestys viestissä jäi tällä kertaa kuitenkin melko laihaksi. Syynä tähän oli ensimmäisen juoksijan ymmärrettävistä paineista johtuvat vatsavaivat, joita hän joutui hoitamaan metsän siimeksessä oman aikansa.
Nähtyäni Jukolan viestin saivat lapsuuden huonot muistot väistyä ymmärryksen tieltä. Suunnistus muuttui silmissäni hienoksi ja yhteisölliseksi urheilulajiksi, joka vaatii kovaa treeniä, älyä ja vähintään näiden suurten viestijuoksutapahtumien suhteen aivan mieletöntä kanttia. Viimeistään siinä vaiheessa, kun paineesi ovat purkautuneet metsän pimeyteen, ja juokset vihdoin takaisin joukkueesi luo tiedostaen, että menetetty johtoasema oli sinun vatsasi varassa. Joukkuehenki onkin tämän, suurimmaksi osaksi yksilölajin, ehdoton tukipilari.
Suunnistus on myös mielestäni yksi niistä harvoista lajeista, jota voi kutsua toimivaksi, koko perheen yhteiseksi harrastukseksi. Se pitää sisällään urheilun pyhän kolminaisuuden: kovan sykkeen, älylliset oivallukset ja luonnon läheisyyden. Näitä kolmea osa-aluetta ei kaikista lajeista löydy, ja juuri se tekee suunnistuksesta poikkeuksellisen hyvän lajin koko perheelle. Isä voi lukea karttaa, kun lapset kirmailevat metsässä kompassin nuolten osoittamiin suuntiin samalla kompastellen mustikassa kyykkivään äitiin.
On monia harrastuksia, joita pidetään koko perheen yhteisinä. Hyvänä esimerkkinä on laskettelu: isä auraa itkusta punoittava tytär jalkojensa välissä alas lastenrinnettä ensimmäistä ja viimeistä kertaa samalla, kun äiti on jo harjoittamassa after ski:tä. Mahdollisesti toimivampi ratkaisu voisi löytyä tässä tapauksessa rinteiden sijaan ihan maan kamaralta. Suunnistus on usein perheen yhteisiä aktiviteetteja mietittäessä valitettavan aliarvostettu laji, johon tutustumalla olisi voitu mahdollisesti välttää monet keskellä laskettelurinnettä x-asennossa tapahtuneet itkupotkuraivarit.
Suunnistus on siis ehdottomasti kokeilun arvoinen laji. Kouluissa voitaisiinkin jatkossa miettiä suunnistuksen suhteen hiukan erilaisia lähestymistapoja. Esimerkiksi suunnistuksen ajankohdan voisi vaihtaa sellaiseen päivään, jona ei sada vettä. Myöskään ainaiset karttamerkkien tuijottelut eivät juurikaan nosta lajin vetävyyttä nuorten silmissä, vaikka ne varmasti olennaisia ovatkin. Tämän lajin vahvuudet liikkuvat mielestäni paljon kiehtovimmilla poluilla, ja juuri näitä aikaisemmin mainitsemiani ominaisuuksia urheilun pyhästä kolminaisuudesta tulisi tuoda esiin tuoreella tavalla. Ehkä sen seurauksena yhä useammat innostuisivat kokeilemaan tätä otsalamppujen ja tiukkojen trikoiden kanssa metsässä tapahtuvaa päättömältä näyttävää juoksentelua. Suunnistus voi parhaimmillaan tarjota aitoa urheilun riemua, vaikka sitten hiukan eksyneenäkin.
