Notre Damen katedraali liekeissä keväällä 2019

Kun Pariisin Notre Damen katedraali roihusi huhtikuussa, kulttuurinarvostajakaverini järkyttyivät ja minä muiden mukana. Ylen minuutti minuutilta -raporttia seuratessani kotisohvalta käsin, tunsin, että eräs aikakausi eurooppalaisessa joukkotietoisuudessa oli päättynyt äkkiarvaamatta. Se oli hirvittävää, mutta samalla olin herkistynyt siitä, että sain olla – vaikkakin hyvin etäisesti – osallisena tähän draamaan.

Pystyin jakamaan kollektiivisen tuskan, koska tunsin Notre Damen merkityksen eurooppalaiselle identiteetille ja olin kerran käynytkin paikan päällä. Minä, niin sanotusti, fiilasin Notre Damea sydämeni pohjasta, ja jos kiviseinät jostain jotain ymmärtäisivät, niin se varmasti lämmittäisi. Heh heh, tahaton sanaleikki. 

Notre Damen tapauksella oli kuitenkin verrattain onnellinen loppu: korjaustöihin saatiin kerättyä, ainakin alustavien lupausten mukaan, ennätysmäärä varoja ennätysajassa.

Eurooppalaiset saivat siis sekä ykseyttä virkistävän jännitysnäytelmän, että entistä ehomman nähtävyyden.

Tänään heräsin uutiseen, että nuoruuteni kantaravintola oli tuhoutunut yöllisessä tulipalossa. En vaipunut romanttisnostalgiseen kiihotteisuuden tilaan, kuten Notre Damen aikaan. Nyt minä istuin aamiaispöydässä ja itkin. 

Tälläkin paikalla on suuri symbolinen ja yhteisöllinen merkitys pikkukaupungin asukkaille ja kasvateille, mutta toisin kuin Notre Damella, Saltbodanilla on minulle myös henkilökohtainen merkitys. Sen satavuotiaita lautalattioita olen kuluttanut niin tarjoilijaessussa, kuin ykköset päällä. Osaan silmät suljettuinakin  jokaisen askelman ja ikävän naulankannan sijainnin. Tiedän millä tavoin silikonitiiviste repsottaa pöntön ympärillä naisten vessassa – olen tuijottanut sitä useammin kuin kerran sydänyön aikaan. Näitä yksityiskohtia ei korjaamallakaan voida saada takaisin.

Liioittelematta tuntui, että osa itsestäni olisi poissa, että nuoruuteni olisi ilmoitettu tällä uutisotsikolla lakkautetuksi.

Kävin laittamassa jalalla koreaksi Saltbodanissa vielä aiemmin tänä kesänä ja olen siitä itse itselleni kiitollinen. Myönnettäköön kuitenkin, että huvittelukerrat ovat harventuneet sitä mukaa kun elämä on juurtunut pääkaupunkiin ja työtaakka vakiintunut vakavasti otettavan aikuisen ihmisen tasolle. Ja ravintolaseuraakin kaveripiiristäni saa yhä huonommin ja huonommin, vauvauutiset ovat ottaneet vallan radiotaajuuksillamme.

Ehkä on vain myönnettävä, että elämä rullaa eteenpäin ja uudet aikakaudet astuvat edellisten kantapäille myös ilman dramaattisia tapahtumia. Ei minun nuoruuteni loppunut viimeöiseen tulipaloon, se loppui silloin kun lakkasin elämästä nuoruutta ja aloin elää nuoruuden muistoissa. 

Viisautta taitaakin olla elää täysin rinnoin kulloinkin vallitsevaa kautta. Carpe diem, YOLO ja niin pois päin. Keskitytään nyt sitten vaikka niihin vauvoihin, ehkä kuluu parikymmentä kesää ja löydämme itsemme tanssimasta yhdessä jälleenrakennetun Salttiksen tanssilattialla tai ottamasta toisistamme turistikuvia Notre Damen edustalla.