Dokumenttielokuva lyö ja silittää yhtä aikaa

Viisitoista dokumenttielokuvaa. Saldoni tämän vuoden DocPoint-festivaaleilla, joka järjestettiin Helsingissä jo 19. kerran 27.1 – 2.2.2020. Tänä vuonna näytöksiä järjestettiin Kinopalatsissa, Orionissa, Maximissa, Kiasmassa, Oodin Reginassa sekä Bio Rexissä. Viikon mittainen “dokkarimaratooni” on jo kauan sitten muodostunut itselleni rakkaaksi, tammikuisten pimeiden päivien perinteeksi. 

DocPointin aikaan Helsingissä kuhisee. Tunnelma teattereiden auloissa ja lipunmyyntipisteillä on sähköinen ja odottava. Näytösaikatauluvihkoja selataan ja kiinnostavimmat katsottavat ympyröidään. Ruudukoissa näkyy myös kohtia nimikkeellä “uusinta” tai “katsojien suosikki” ja niiden selviämistä odotellaan innokkaasti. Adrenaliini virtaa, kun lopputekstien kohdalla jo juostaan toiseen teatteriin, jotta ehtii seuraavaan näytökseen. Välipalapatonki syödään siinä matkalla.

RANKKOJA JA MONIPUOLISIA AIHEITA

Miltä tuntuisi työskennellä lääkärinä pommisuojassa olevassa sairaalassa Syyriassa? Miten palauttaa usko oman maan poliitikkoihin ja terveydenhuoltoon vuosien korruption jälkeen? Millaista on arki eteläamerikkalaisessa poikavankilassa? Entä teheranilaisessa naisvankilassa, jonka asukkaat ovat tappaneet miehensä, veljensä tai isänsä? 

Millaisia ovat työpäivät ympäri maailman siellä, missä maata kaivetaan ja vuoria siirretään ihmisen visioiden tieltä? Miltä näyttää päihdeongelmaisten vanhempien ja isovanhempien maailma lapsen silmin? Kuka vastaa puhelimeen itsemurhia ehkäisevässä kriisinumerossa? Siinä vain kourallinen kysymyksiä, joita leijui ilmassa viime viikolla ja joihin katsomani dokumentit raottivat vastauksia.

FAKTAN JA FIKTION POLUT

Dokumentista on muodostunut itselleni rakas taidemuoto. Siinä missä fiktio usein auttaa unohtamaan arjen, viihdyttää ja päästää helpolla, dokumentti tekee päinvastoin. Dokumenttia katsoessa tuntuu yhtäaikaisesti siltä, kuin joku läimäyttäisi avokämmenellä poskelle ja silittäisi heti perään. Toki on myös kevyitä dokumentteja. Yleensä nekin aiheuttavat itkureaktion – vaikkapa sitten ilosta!

Tämän vuoden dokumenttikimara kosketti minua erityisen voimakkaasti. Salista lähti mietteliäänä, mieli täynnä kysymyksiä ja vastauksia, sielu hieman haavoilla mutta yhtä kaikki iloisena siitä, että taas oli nähnyt ja oppinut jotakin maailmasta. Kaikkea näkemäänsä ei voi hyväksyä tai ymmärtää, mutta aiheille on hyvä antaa aikaansa ja keskustella. 

Olen osallistunut DocPointiin monena vuonna, pari kertaa myös talkoolaisena, mistä on jäänyt mahtavia muistoja! Talkoolaiset ovat kansainvälistä jengiä, joka tekee tapahtumasta entistä moniulotteisemman. Olen vuodesta toiseen kiitellyt festivaalia sen äärimmäisen kulttuurillisesti monipuolisesta dokumenttitarjonnasta. On ihanaa voida katsoa dokumentteja niin monesta maasta ja kuulla niin monia kieliä.

TÄRPPEJÄ TÄLTÄ VUODELTA

Rakkautta, tiedettä, buddhalaisuutta ja toivoa tarjoili Pailin Wedelin koskettava “Hope Frozen”, jonka toinen kirjoittaja, suomalainen Nina Ijäs oli näytöksen jälkeen paikalla vastaamassa katsojien kysymyksiin. Alunperin Pailin Wedel oli vain kirjoittamassa lehtijuttua dokumentissa nähtävästä perheestä ja heidän ympärilleen kehkeytyneestä kuhinasta liittyen heidän kuolleen tyttärensä syväjäädyttämiseen. Lehtijutun sijaan Pailin halusikin tehdä perheestä dokumentin, joka valmistui talkoovoimin minibudjetilla. Tarinan keskeiseksi hahmoksi nousi kansainvälistä koulua käyvä, perheen vanhin poika Matrix, joka tuli yllättäen ulos kuorestaan kahdenkeskisissä, englanninkielisissä haastatteluissa.

Chilen rankkaa historiaa ja karun kaunista luontoa yhdistelevä Patricio Guzmánin dokumenttitrilogia oli upea kokonaisuus. Ensimmäinen osa “Nostalgia for The Light” keskittyi Atacaman autiomaassa sijaitsevaan avaruusobservatorioon sekä kadonneiden rakkaidensa luita autiomaasta etsiviin naisiin. Toinen osa “The Pearl Button” valotti Chilen alkuperäiskansojen elintapoja, kulkureittejä vesitse ja kaiken tämän riistoa. Kolmas osa “The Cordillera of Dreams” kuvasi jykeviä Cordillera del Painen vuoria, jotka todistivat hiljaa tuhansien chileläisten vangitsemista ja tappamista diktaattori Augusto Pinochetin toimesta. Hirmuteot piirtyivät trilogiassa kuin käänteisessä järjestyksessä; alussa etsittiin vuosikymmenten takaisten vankien luita autiomaasta, sitten kerrattiin vankien kidutusmenetelmiä ja veteen pudottamisia. Lopuksi palattiin kaupunkien kaduille, joilla ihmiset marssivat ja joilta osa päätyi vangittuina viimeiselle matkalleen.

ELOKUVANTEKIJÄT MUKANA NÄYTÖKSISSÄ

“Sunless Shadows” oli upeasti toteutettu dokumentti Iranin pääkaupungissa Teheranissa sijaitsevasta naisvankilasta. Kaltereiden suojissa naiset vapautuivat sosiaalisista kahleistaan – samalla itkien tekojaan ja jopa ikävöiden väkivaltaisia rakkaitaan. Dokumentin vankila oli kaunein ja viihtyisin, mitä olen koskaan missään nähnyt. Ankanpoikaset leikkivät kauniissa puutarhassa, järjestettiin syntymäpäiväjuhlia, oltiin vesisotaa ja tehtiin savitöitä. Dokumentin ohjaaja Mehrdad Oskouei sekä tuottaja Siavash Jamali olivat paikalla näytöksessä ja vastasivat katsojien kysymyksiin. Heidät palkittiin myös kunniakirjoilla, jotka oikeuttavat palasiin suomalaista metsää. 

Kevyen, täydellisen vastakohdan painavaan festivaaliohjelmistoon toi Uneton48-näytöksessä nähty Qwack Filmsin lyhytdokumentti “Ei kaikki häpee sitä”, joka oli aihevalinnassaan ja tyylikkäässä toteutuksessaan aivan mahtava! Dokumentin voit katsoa täältä: https://vimeo.com/388543545

TÄNÄ VUONNA KATSOMANI DOKUMENTTIELOKUVAT:

I love you I miss you I hope I see you before I die

The Fantastic

To Teach a Bird To Fly

Fonja

Nostalgia for the Light

Sunless Shadows

Collective

The Pearl Button

Pariah Dog

The Cordillera of Dreams

The Cave

A Step Forward

Uneton48 / I-näytös

Hope Frozen

Earth

Lisää elokuvista sekä DocPoint-festivaalista voit lukea tapahtuman kotisivuilta: https://docpointfestival.fi/

Outi Lindström