Alina on aikonut lopettaa musiikkiharrastuksen monta kertaa ja päätynyt joka kerta soittamaan vielä vuoden verran.

Usein kuulee sanottavan, että suurten ikäluokkien lapset olivat viimeisiä, jotka pääsivät luokkaretkelle eli pystyivät nostamaan elintasoaan merkittävästi koulutuksen avulla. Samaan aikaan tutkimukset osoittavat, että lasten urat ovat suorassa korrelaatiossa vanhempiensa koulutus- ja työelämäpolkujen kanssa. Tästä voisi tehdä sellaisen päätelmän, että menestyspaineet ovat vain johtajien ja muiden menestyjien jälkikasvun taakka.

Suomessa elää kuitenkin tälläkin hetkellä lukuisia lapsia ja nuoria, joiden harteille on ladottu odotus perheensä aseman viemisestä seuraavalle tasolle. Monesti näiden lasten sukujuuret ovat jossain muualla, jossain missä koulutususko ei ole vielä kokenut inflaatiota. Ensimmäistä opiskeluvuottaan Kallion lukiossa aloittava Alina Hämäläinen on yksi tällaisista nuorista.

Alina aloitti viulunsoiton 4-vuotiaana ja pianonsoiton 7-vuotiaana. Nykyään hän soittaa alttoviulua.

Alina aloitti viulunsoiton neljävuotiaana, piano tuli mukaan heti kun musiikkiopistossa pystyi ottamaan kakkossoittimen. Hän on soittanut opistolla ja yksityisen opettajan kanssa, ja käynyt joka kesä soittoleirillä, tai jopa kahdella. Lisäksi hän pelasi tennistä kahdeksan vuoden ajan kolme-neljä kertaa viikossa. Kaikenlaista muutakin urheilua taekwondosta tanssiin on kuulunut viikko-ohjelmaan, mutta se ei ole ollut hänen sanojensa mukaan niin tavoitteellista. 

– Kaikki harrastukseni ovat alkaneet niin, että olen halunnut kokeilla, mutta sitten kun kokeilu riitti ja halusin lopettaa, niin minun ei annettukaan. Tai on sanottu, “että lopeta sitten”, mutta äänensävystä on ymmärtänyt selkeästi vastakkaisen viestin.

Kulttuurijuttu

Alina näkee, että harrastuneisuuden korostaminen ja toisaalta painostaminen osana kasvatusta on kulttuurisidonnaista.

– Minun isäni on tosi tyypillinen suomalainen mies, ja hänelle ei ole väliä mitä harrastan, vaikka hän itse soittaakin muutamia soittimia. Tämä juttu tulee äidin ja mummon eli Babushkan puolelta venäläisestä kulttuurista. Siellä on tärkeää, että menestys näkyy ulospäin ja on saavutuksia, Alina selittää ja lisää nauraen:

– Oikeasti siellä mummot fleksaa ihan tosissaan lastensa lasten harrastuksilla ja koulumenestyksellä. Mutta Babushkan naapurin tyttärentytär on nuorten uinnin MM-mitalisti – sitä on vaikea enää päihittää.

Alinan mukaan soiton tärkeyttä on perusteltu yleisillä hyödyillä; matemaattisen hahmotuskyvyn parantumisella ja lahjakkuuden kehittymisellä. Taustalla on kuitenkin aina ollut ajatus kilpailemisesta, voittamisesta ja kuuluisuuden saavuttamisesta. Eteneminen on ollut tärkeää.

– Viulu on jousisoitinten hierarkiassa korkeimmalla, koska sillä voi saada soolouran. E-kieli on tärkein, sillä on paras ääni ja ilmaisuvoima. Äiti ei olisi ikinä antanut minun vaihtaa alttoviuluun, joka on enemmän taustasoitin.

Musisointia hampaat irvessä

Alttoviulua Alina kuitenkin nyt soittaa, jo neljättä vuotta. Juuri viime viikolla alkoi Junkkareiden eli korkeasti arvostetun Helsingin Juniorijousiorkesterin harjoituskausi. Miten tähän tilanteeseen on tultu?

– Vaihdoin musiikkiopistoa yläkoulun alussa ja siellä pääsykokeessa minulta kysyttiin, jos halusin kokeilla alttoa. Opistolla oli puutetta altisteista. Olin niin kypsä viuluun, ja ajattelin että edes jotain vaihtelua. Viime keväänä taas olin tosi stressaantunut koulujuttujen takia ja olin  jo päättänyt lopettaa koko harrastuksen, kun sain kutsun Junkkareiden koesoittoon. En kehdannut kieltäytyäkään, joten menin paikalle ja soitin jotain diibalaabaa. Kun olin lopettanut, niin orkesterinjohtaja sanoi vain, että tervetuloa orkesteriin, Alina muistelee.

Kysyttäessä mitä mieltä hänen omasta suhteestaan soittamiseen nuori nainen menee vakavaksi ja huokaisee:

– Niin, minähän aloin vihaamaan musiikkia, kun pakotettiin. Pienenä harjoittelin äidin kanssa aika paljon ja säännöllisesti, mutta yläkoulun aikana en treenannut juuri yhtään. Kaikki mahdolliset tekosyyt esiintymisen välttämiseksi on käytetty; häät ja hautajaiset ja pitkät reissut paikkoihin, joissa en oikeasti ole ikinä käynyt. Kerran jopa lavastin solisluun murtuman, koska konsertti ahdisti niin paljon. Nyt on tietenkin pakko taas harjoitella säännöllisesti, koska Junkkareihin ei voi mennä valmistautumatta. 

Alina on aikonut lopettaa musiikkiharrastuksen monta kertaa ja päätynyt joka kerta soittamaan vielä vuoden verran.

Alina arvelee, että ihmisen soitosta voi kuulla, tekeekö hän sitä intohimosta vai pakosta.

– Jos esimerkiksi katsoo minun altto-opettajaa, tai meidän orkesterinjohtajaa, niin heillä on paljon syvällisempi ymmärrys äänestä ja soittimesta. Ja koko musiikkiin heillä on oma filosofiansa. Uskon, että se tulee sisäisestä rakkaudesta musiikkiin.

Hän itse aikoo soittaa vielä vuoden, jotta saa suoritettua kaikki tasokokeet. Sitten kenelläkään ei ole enää mitään sanomista. 

Tarkkaan suunniteltu tulevaisuus

Vastuuntunne perheensä edessä ei kuitenkaan rajoitu vain soittoharrastuksiin. Myös koulumenestys on tulosvastuullisuuden piirissä. Nuoren sivistykseen ollaan oltu valmiita sijoittamaan kymmeniä tuhansia euroja ja tuotoksi on odotettu lapselle parempaa elämää, kuin edeltävillä polvilla oli ollut.

Tämän takia myös Alinan koulu-ura on ollut aktiivisen suunnittelutyön tuotos.

– Minut laitettiin pienenä ruotsinkieliseen päiväkotiin. Osittain siksi, että se oli lähimpänä kotiamme, osittain kielitaidon takia. Äiti oli huomannut, että suomenkielisessä koulussa ei kunnolla opi ruotsia, mutta ruotsinkieliset oppivat ennen pitkää sujuvan suomen kielen. Äiti näki ruotsin kielen merkityksen suomalaisessa yhteiskunnassa.

Näin Alina päätyi käymään koko peruskoulunsakin ruotsinkielisellä puolella. Se ei ollut aluksi aivan helppoa, kun vahvin kotikieli oli venäjä, mutta vähitellen kielitaito vahvistui. Nyt Alina kokee olevansa ensisijaisesti ruotsinkielinen. Englanti on vahva, kuten nuorilla nykyään usein on. Lisäksi hän vietti toissa kesänä kuukauden kielikurssilla Oxfordissa. Yläkoulussa B3-kielenä alkanut ranska on vienyt mukanaan ja Alina on käynyt hiomassa taitojaan hoitamalla lapsia ranskankielisessä päiväkodissa, jossa hän suoritti TET-harjoittelunsa yhdeksännellä luokalla. Vuoden kuluttua suunnitelmissa on vaihtovuosi ranskankielisellä alueella Euroopassa tai Kanadassa. 

Mutta ensin on selviydyttävä fuksivuodesta uudessa, tällä kertaa suomenkielisessä lukiossa. Melkoisen kiireinen aikataulu ja tiukka suunnitelma, se on myönnettävä.

– En tiedä… Haluan kyllä hyvän tulevaisuuden, mutta en oikein tiedä mitä se tarkoittaa. Feimi ei kiinnosta minua ollenkaan. Yritän nyt vain selviytyä kaikista näistä asioista. Toivoisin, että vapaa-aikaa olisi enemmän, mutta se vaikuttaa mahdottomalta, Alina kuvailee tuntojaan tulevaisuuden suhteen.