#Me too-liike. Kuvapankki Flickr.

Helsingin Sanomat uutisoi pari päivää sitten, että suomalaista miesnäyttelijää syytetään raiskauksesta. Syyskuussa 2018 otsikoihin nousivat tukholmalaista kulttuuriprofiilia Jean-Claude Arnaultia koskevat syytteet kahdesta raiskauksesta. Syksyllä 2017 Toni Metsäketo nousi otsikoihin seksuaalisesta häirinnästä. Belgialaista koreografia Jan Fabrea syytetään nöyryyttämisestä ja seksuaalisesta pelottelusta. Esiin nousseita tapauksia on muitakin. Harvey Weinstein, Bill Cosby, Charlie Sheen, Bill O’Riley, Leslie Moonves, Kevin Spacey, Steven Seagal, Louis K.C., Lauri Törhönen, Aku Louhimies, Jörn Donner, Jouko Turkka; listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Miehiä yhdistää yksi asia: #me too-liike.

#Me too-liike levisi maailmanlaajuiseksi someilmiöksi lokakuussa 2017, kun yhdysvaltalainen näyttelijä Alyssa Milanon kehotti seksuaalista häirintää kokeneita naisia jakamaan tarinoitaan me too-hashtagin alla. Lukuisat naiset ympäri maailmaa alkoivat jakaa kokemuksiaan seksuaalisesta häirinnästä, ahdistelusta ja painostuksesta. Mukaan liittyivät muun muassa Angelina Jolie, Gwyneth Paltrow, Anna Paquin, Evan Rachel Wood, Pihla Viitala, Paula Vesala, Maryam Razavi, Hanna Sumari, ja Chisu.  Heidän kokemansa häpeä, nöyryytys, itseinho ja katkeruus tulivat median kautta yhteiskunnan päivänvaloon. He olivat esikuvia naisille, jotka eivät olleet itse uskaltaneet kertoa kärsimyksestään.

#Me too-liike avasi silmät naisten kokemalla epätasa-arvolle ja vääryydelle. Miesten törkeä, halventava käytös on lakaistu maton alle, aivan kuin heidän tekonsa olisivat oikeutettuja. Esimerkiksi Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump ihmetteli, miksi naiset eivät ole aiemmin puhuneet häirinnästä ja raiskauksista. Miksi he ovat uhriutuneet vasta vuosia myöhemmin?

Vaikka Trump itse on joutunut #me too-liikkeen syytösten kohteeksi, hänen käsityksensä uhriutumisesta ja naisten oikeuksista tuntuvat olevan varsin yleisiä. Useat muut ajattelevat, että vuosia myöhemmin esitetyt syytökset eivät ole relevantteja, eikä ole inhimillistä, että epäiltyjä voidaan syyttää vuosien takaisista virheistä.

Miten on mahdollista, että yhteiskunnassa pahantekijä pääsee pälkähästä, mutta uhri joutuu maksamaan seurauksista? Kuinka itsekkään sokeita ihmisten tulee olla toisten kärsimykselle, että heillä on varaa arvostella toisen kokemaa vääryyttä?

Naiset saavat kyllä luvan elää häpeän ja kipeiden muistojen kanssa lopun elämäänsä, kun miehet jatkavat samaan malliin vailla rangaistuksia. Onko Trumpin näkemykseen yhtyvillä käynyt mielessä, että seksuaalinen häirintä on lamaannuttava, traumatisoiva kokemus? Voi mennä vuosia ennen kuin ihminen on valmis käsittelemään kokemaansa, saati sitten puhumaan siitä.

Valokeilaan ja otsikoihin ei kuuluisi nostaa vain muutamia nimiä ja tuomion saaneita, vaan myös heitä, jotka ovat hyväksyneet naisten aseman sortamisen. Kysymys ei ole vain siitä, kuka puristaa sinua perseestä firman pikkujouluissa tai tuijottaa rintavakoasi baaritiskillä. Simputus, julkinen nöyryyttäminen, painostus työpaikalla, uhkailu, ja kiristys edustavat valta-aseman väärinkäyttöä ja ovat samalla toksisen maskuliinisuuden ilmentymiä.

Niin, myrkyllinen miehisyys. Sanapari kuulostaa ensi alkuun Iltasatuja kapinallisille tytöille-kirjan väliotsikolta, mutta peittää alleen synkemmän tarinan. Patriarkaatin hierarkkisuus on rakentanut ympärilleen maskuliinisuuden kulttuurin, joka vahingoittaa myös miehiä. Miehisyyden ilmentyminä nähdään tunteettomuus, kilpailuhenkisyys, yksin selviytyminen sekä johtaminen. Nämä ovat samalla tavoitteita, jotka miesten oletetaan saavuttavan.

Alitajuntaamme piirtyneet sukupuoliroolit ohjaavat kasvatustamme ja saatamme tahtomattamme ohjata poikia kohti toksista maskuliinisuutta. Parhaimmillaan hänestä kasvaa mies, jolla on kaksi jalkaa tukevasti maassa, itseluottamusta sekä kunnioitusta muita kohtaan. Pahimmillaan mies pitää itseään muita parempana, neuvokkaampana, voimakkaampana, sekä viisaampana. Pienet eleet, kuten naisten päälle puhuminen, heidän ideoidensa väheksyntä tai pienempi palkka ovat seurausta myrkyllisestä miehisyydestä.

Päivittäisillä teoilla vaikutamme ihmisten kokemaan seksuaaliseen häirintää. #Me too-liike auttoi ihmisiä tajuamaan heidän tekojensa ja tekemättä jättämisien merkityksen. Meidän tulee voida kertoa omista kokemuksistamme, vaikka se tapahtuisi vuosia myöhässä. Meidän tulee voida ilmaista, kun koemme vääryyttä ja antaa toisillemme vertaistukea. Meidän tulee puuttua, jos näemme jonkun toisen kokevan vääryyttä.

Toisaalta meidän tulee ymmärtää, miksi tekijät toimivat niin kuin ovat toimineet. Mistä seksuaalinen häirintä ja naisten epätasa-arvo todella johtuvat? Provosoinnista vai kasvatuksesta?

#Me too-liike onnistui myös tuomaan esiin yhteiskuntamme epätasa-arvon, joka on monisyinen ongelma. Esimerkiksi naisten kokemaan seksuaaliseen häirintään voi liittyä rasismia tai syrjintää. Nainen, tai kuka tahansa muun sukupuolen edustaja, voidaan asettaa alempaan asemaan hänen etnisen alkuperänsä, kulttuurinsa, sairautensa, mielipiteensä, uranäkymänsä tai varallisuus tilanteensa takia. Tämä ei ole paitsi väärin, tämä on anteeksiantamatonta. Ei omalla egoistisella kipuilulla voida perustella toisen sortamista, toisen satuttamista.

#Me too:n myötä otsikoihin ovat nousseet trendisanat kuten feminismi ja jo edellä mainittu toksinen maskuliinisuus. Feminismin nimeen vannomista pelätään siihen liittyvien mielikuvien vuoksi. Tarkoitus ei kuitenkaan ole vaihtaa patriarkaattia matriarkaattiin, vaan luoda yhdessä tasa-arvoisempi yhteiskunta. Koska naisia ei voida lokeroida samaan kategoriaan, heidän ainutlaatuisten taustojensa ja kokemuksiensa vuoksi, feminismi on omaksunut tasa-arvon edistämisen monella eri vyöhykkeellä.

Välillä tuntuu aivan kuin toiset pelkäisivät myöntää haluavansa parantaa naisten asemaa tai kannattavansa feminismiä. He perustelevat kantaansa sillä, että esimerkiksi Suomi on yksi maailman tasa-arvoisimmista maista. Väite pitää paikkaansa. Meillä naiset saavat opiskella yliopistoissa, ajaa autoa, tehdä abortin ja päättää omaisuudestaan. Näitä oikeuksia ei ole suotu kaikille maailmassa.

Mutta, onko tämä tarpeeksi? Naiset ja miehet saavat samasta työstä vieläkin eri palkkaa. Syynä siihen ei pitäisi olla se, että naisella ei ole tarpeeksi munaa pyytää isompaa tilipussia. Naiset kohtaavat tytöttelyä ja vähättelyä heidän olemuksensa ja persoonallisuutensa takia. Miksi naisten tulisi ylipäätään vaikuttaa maskuliinisen egoistisilta uraohjuksilta? Korkokengistä ja kynähameista saa vieläkin kuittailua toimistojen kahvihuoneissa. Tanssilattialla helmojen ja paitojen reunuksien alle työntyvät kädet ovat arkipäivää, kielloista huolimatta.

Päämäärä ei ole siitä, että naisille suotaisiin erioikeuksia. Kysymys on siitä, että miehet, naiset ja muun sukupuoliset voisivat olla rauhassa omia itseään ilman pelkoa tai häpeää. Maskuliinisuus ja feministisyys eivät ole toistensa vastakohtia, vaan käsitteitä satojen tuhansien muiden käsitteiden rinnalla. Ei ketään tulisi nähdä sisarena, äitinä, tyttärenä tai vaimona. Ei veljenä, isänä, poikana tai aviomiehenä. Ei vallankahvana, eikä altavastaajana. Vaan ihmisenä.

Ongelma on siinä, että juuri naisiin liitetyt roolit ovat iskostuneet alitajuntaamme. Kotiäiti, uranainen tai huora. Siinä esimerkkejä naisten rooleista. Sanojen jälkimaku on karvas ja ivallinen. On täysin selvää, että mies jatkaa työelämässä lasten saannin jälkeen – eihän hänen elämänsä muutu laisinkaan. Mutta naisen maailma se kuulkaa vasta järkkyykin. Nainen on synnytyksen myötä pilannut uramahdollisuutensa, kehonsa ja laittanut pisteen biletysvuosille. Jos hän siirtyy heti työelämään, hän on kylmä, perheensä hylkäävä uranainen. Jos hän jääkotiin hoitamaan lasta, hän on miehensä rahoilla elävä siipeilijä. Jos nainen ei puolestaan koskaan saa lapsia, hän on elostelija tavalla, jolla mies ei koskaan voisi olla. Mieshuoria kun ei ole olemassakaan.

Kauhistuttavinta on, että jotkut todella ajattelevat yllä olevan esimerkin tavoin. Aivan kuin miehiltä riistettäisiin oikeus tunteisiin ja naisilta oikeus onnellisuuteen. #Me too-kampanja asetti edelliset kärjistetyt sukupuoliroolit avoimen kritiikin kohteeksi.

Onko #me too-liike täysin onnistunut tavoitteissaan? Ei ole.

Voidaanko #me too-liikettä kritisoida? Voidaan.

#Me too-liike on tuonut myös esille miesten kokeman häirinnän. Naiset ovat julmasti käyttäneet asemiaan hyödyksi, ja jotkut ovat jopa hyödyntäneet #me too-liikettä omien asioidensa ajamiseen. Esimerkiksi liikkeen yksi keskeisimmistä hahmoista, Asia Argento, syytti Harvey Weinsteinia raiskauksesta, mutta häntä itseään puolestaan syytetään alaikäisen Jimmy Bennettin seksuaalisesta häirinnästä. Mia Farrow on puolestaan käyttänyt liikettä hyväkseen, jotta pääsisi jälleen kerran piinaamaan ex-miestään Woody Allenia vanhoilla syytöksillä.

Ruotsi on hyvä esimerkki siitä, kuinka media syyllistyi ylilyönteihin #me too-liikkeen käydessä kuumimmillaan. Lehdet julkaisivat syytökset heppoisin perustein, mikä johti mediaa valvovan elimen langettamiin päätöksiin. Oppitunti oli selkeä: syytöksiä pitää voida esittää, jotta vääryydet korjaantuisivat, mutta vain, jos olet itse rehellinen. Tapahtumien liioittelu tai vääristely eivät hyödytä ketään osapuolta. Pahimmassa tapauksessa viattomien ihmisten maine ja tulevaisuus murskaantuvat, kun janoaa vain siivua julkisuudesta.

#Me too-liike muutti maailmaa. Nyt tasa-arvosta, seksuaalisesta häirinnästä, ehkäisystä, tyttöjen ympärileikkauksista, rasismista, uskonnon vapaudesta, mielipiteen vapaudesta, ja sananvapaudesta voidaan puhua vapaasti, asettaa kritiikin kohteeksi sekä arvostella julkisesti. Seksuaaliseen häirintään liittynyt häpeä on saanut väistyä uhrien kertomuksien myötä –yhteiskunta on alkanut hävetä sallimiaan rikoksia.

Toisaalta #me too-liikkeen vastustajat toivat esille tasa-arvoon liitetyn ongelman ytimen: myös miesten asemaa on parannettava, puhumattakaan muun sukupuolisista. Vaikuttaa siltä, että yhteiskunnan jäseninä osaamme tehdä toistemme olon erittäin epämukavaksi. Mikä meitä ihmisiä oikein vaivaa?

Margit Marjokivi