Kuva: Wikimedia

Pystyisikö kuvittelemaan Sirpa Selännettä emännöimässä Anna elämä narkomaanille -konserttia? 

Musiikista vastaisivat Suomen eturivin artistit, ja aina tilaisuuden tullen katsottaisiin videolta vierailua helsinkiläisestä Asunto Ensin- asumisyksiköstä, missä Pertti ja Rane kinailevat nyrkein Marabello-pullon alkuperäisestä omistajasta. Koko komeuden voisi katsella MTV3:lta suorana televisiosta lauantai-iltana.

En minäkään.

Huumeriippuvaiset ovat epäseksikäs auttamisen kohde. Kuvittele Roni Backia halaamassa paskaista narkkaria Youtube-videolla Itiksen Tubeloungessa. Tai Teemu Selännettä kaulailemassa langanlaihaa piriveturia Insta-kuvissa. Ei heru tykkäyksiä eikä muutakaan positiivista somepöhinää. 

Likaiset kynnenalustat ja ajamatta jäänyt risukasaa erehdyttävästi muistuttava kuontalo. Puhkikuluneet ja vääränkokoiset farkut. Oikeastaan ainut pukukoodi, jonka narkkari ymmärtää on kolme raitaa. Normivaatetus on ulkoilman lämpötilaa mukaileva määrä hupullisia collegepaitoja tuulitakin alla.

Olemus on harhainen ja hidas, ulkoisiin ärsykkeisiin reagointi on täysin riippuvainen päivän cocktailista. Koko komeuden kruunaa lonkeronmakuinen lorviminen joukkoliikenteen solmukohdissa. Mielikuva on nyt viimeistään valmis, ja omiaan työntämään positiivista somepöhinää hamuavat julkkikset takaisin lasten syöpäosastolle.

Huumeriippuvaisten ongelmat eivät ole keskiluokkaisen päälle liimatun hyveellisyyden ensisijaisia kohteita, kun mietitään oman julkisuuskuvan rakentamista hyväntekeväisyyden keinoin. Tämä korni naminami-hyväntekeväisyys -masturbointi ei toimi yksiin keltaista visvaa erittävien pistosjälkien kanssa. 

Entä miten olisi, jos Ilkka Paananen Supercellin johdosta antaisi avokätisesti miljoona euroa uuden korvaushoitoklinikan perustamiseen? Tai että, löytöeläintaloa tukeva jalomielinen sosiaalisen median influensseri lahjoittaisi tämän vuoden kissanhiekkarahat Kurvin Drop In -neulanvaihtopisteelle hashtagin #narkkaritoo -saattelemana?

Sitähän minäkin.