Kun koulut ja työpaikat sulkivat ovensa, lähtivät minun parhaat ystäväni mökille karanteeniin autioitunutta Helsinkiä pakoon. Minä en voinut lähteä, sillä minun työpaikkani vielä sinnitteli, piti ovensa auki ja työntekijänsä paikalla. On kulunut reilu kaksi viikkoa heidän lähdöstään. Tänä aikana minulla on ollut aikaa ajatella.
Olen havainnut, etten osaa olla yksin. On ollut tuskaista puhua seinille ja itselleni pienessä kodissani. Kaikki tuntuu kaatuvan päälle, jokainen rapina ja jääkaapin ääni kuulostaa uhkaavalta ja aiheuttaa sydämentykytyksiä. Kun ei ole mitään tekemistä, päätyy väkisinkin ajattelemaan sitä, miten kivaa kavereillani on pakosti oltava – heillähän on toisensa! Sitä yksinäisyyden tunnetta ei aurinkoisessa kevätsäässä käveleminenkään paranna, vaikkakin ajatusten ulkoiluttaminen toki tuo hetkellisen helpotuksen.
Seikka, mikä on tehnyt tästä yksinolostani vielä karmeampaa, on kammottava tunne siitä, että ystäväni tämän karanteenin aikana unohtaisivat minut. En tiedä, mistä tämä toivoakseni täysin turha ja aiheeton pelko kumpuaa. Tiedän olevani typerä, mutten voi lakata ajattelemasta, että hetkenä minä hyvänsä he tajuavat, miten hauskaa heillä onkaan nyt kun en ole mukana. Tai heihin iskee, etteivät he oikeastaan edes pidä minusta.
Ennen kaveriporukkani lähtöä oli kulunut pitkä, yli puolen vuoden jakso, kun en ollut ollut lähes päivääkään yksin. Olin tottunut siihen, että koko ajan on samassa tilassa joku, jolle puhua. Joko olen asunut jonkun heistä kanssa, tai nähnyt koulussa tai sen jälkeen. Jo monta vuotta tätä aiemminkin oli tilanne, että yhden puhelinsoiton päässä oli tämä joukko ihmisiä, jotka aina lähtivät mukaan ja joihin pystyi aina luottamaan. Yhteydenpito on ollut tiivistä ja olemme tehneet paljon asioita yhdessä.
On helppoa vaipua synkkyyteen ja ryhtyä marttyyriksi, kun tuntuu siltä, että omaan naamaan oikein hierotaan sitä, miten kivaa muilla on. Olosuhteiden pakottamana kotiin jäänyt ja nyt myös viranomaisten pakottamana Helsinkiin suljettu mieli, joka haluaisi vain nähdä rakastamansa ihmiset muutenkin kuin FaceTimessa, on ankara. Yksinolo tuntuu rangaistukselta jostain, mitä ei muista tehneensä.
En tiedä, onko se tällaista kaikille. Tiedän reagoivani asiaan aivan liian voimakkaasti. Ehkä tekee ihan hyvääkin oppia hieman yksin olemisesta. Enkä ole yksin tässä tilanteessa, vaikka välillä siltä tuntuukin. Kun ajattelee isompaa kuvaa tai oman napansa ulkopuolelle, tuntuu lapselliselta valittaa. Monella ovat asiat oikeasti huonosti. Moni ei ole voinut nähdä perhettään tai ystäviään vuosiin, monen läheiset ovat kuolleet. Tiedän, että ystäväni haluaisivat minutkin luokseen. Tiedän, etteivät he minua unohda, eikä muutaman kuukauden kestävä maantieteellinen välimatka tule henkisesti väliimme. Pitää olla optimistinen – saan olla onnellinen, että olen löytänyt elämääni ystäviä, joista erossa oleminen tuntuu niin kamalalta. Olen siitä ihan äärettömän kiitollinen.
