Se mistä ei ikinä saisi puhua: naisen tekemä väkivalta

 

Sani (nimi muutettu) on hauska ja ystävällinen nuori nainen, ja siksi sille ei oikeastaan voi mitään, että kokee itsensä hieman yllättyneeksi, kun hän alkaa kertoa miten on hakannut poikaystäviään. Väkivaltaisessa käytöksessä tuskin onkaan kyse viallisesta, sydämettömästä persoonallisuudesta, vaan toimintamallien taustalla on paljon vaikuttimia, joiden alkulähteet ulottuvat toisinaan syvälle menneisyyteen. Sani kertoo esimerkiksi hormonaalisen ehkäisyn olleen merkittävä tekijä väkivaltana purkautuneen raivon ja turhautumisen syntymisessä.

 

“Kaikki alkoi vuonna 2010 tai 2011. Mä olin täysin hormonaalisen ehkäsyn vallassa. Olin kakskyt ja seurustelin ekaa kertaa sillee vähän vakavammin. Mä kokeilin kaikki ehkäisyt läpi ja olin koko ajan vaan ihan paskana ja itkin joka päivä. Se oli ihan perseestä. Ajattelin, että no mä sitten varmaan vaan oon tällanen, ja ei tässä nyt voi mitään. Oli vaan koko ajan jossain sumussa. Enkä mä jotenkin tajunnu lopettaa.”

 

Ensimmäinen seurustelusuhde olikin vaikea, niin kuin kaikki ihmissuhteet omalla tavallaan ovat. Sanin tapauksessa yhdeksi suureksi ongelmaksi muodostui kumppaniin kohdistuva fyysinen väkivalta.

 

“Mä seurustelin yhen Matin (nimi muutettu) kanssa. Se on vähän hankala tyyppi, tai siitä ei saa hirveesti irti. Sitten jossain vaiheessa mulla oli tosi paha olla, ja mä en saanu siitä koskaan mitään irti, kun me riideltiin. Mä oon ihan että: “tää on kamalaa ja miks sä oot aina tollanen”, niin se ei vaan sano mitään. Sitten mä jossain vaiheessa aloin lyödä sitä.”

 

Tunteet, joita puhumalla ei pystynyt ilmaisemaan, muuttuivat raivokkaiksi kohtauksiksi, jotka taas muodostuivat Sanille tavaksi.

 

“Mä käytin käsiäni ja vaikka työnsin sen seinään, heitin sitä kaikilla asioilla ja saatoin rikkoo jotain tavaroita joskus. Se ei pitkään aikaan lyöny takas. Aina sen jälkeen mä sanoin kaikkee: “no sori anteeks emmä tarkottanu”, ja itkin hirveesti. Sitten oltiin vaan, että okei oho, nyt kävi näin, mutta me rakastetaan toisiamme niin ei tässä nyt mitään, että emmä oikeesti oo sellanen.”

 

Vaarallinen tilanne sattui, kun erään riidan keskellä Sani heitti Mattia kohti, onneksi tupessa olevan, linkkuveitsen.

 

“Se oli aika painava esine. Matilla oli sen jälkeen kuukauden musta silmä. Sen piti keksii duunissa joku valhe sille, kaikille kavereille ja oikeestaan kaikille, koska eihän nyt herranjumala voitu sanoo, että mä heitin just poikaystävääni linkkuveitsellä. Se oli vähän sellanen, että ei helvetti, nyt alkaa mennä jo vähän överiks.”

 

Sani päätti hakeutua ammattiavun piiriin. Helsingistä löytyi tasan yksi naisten väkivaltaan erikoistunut yksikkö.

 

“Siellä oli joku vertaistukiryhmä, että me ollaan siellä joku kymmenen naista ja puhutaan. Mä olin niistä ainoo, joka oli edes lyöny ketään. Kaikki muut sano, että oli suunnitellu tai haaveillu, että löisivät. Mä mietin, että mitä vittua mä teen täällä. Meidän ongelmat oli ihan eri tasolla, joten mä lopetin sen.”

 

Myös Sanin ja Matin suhde päättyi. Sani sai kuitenkin apua, hän hakeutui psykologille ja sittemmin psykoterapiaan. Nyt Sani on käynyt vuoden psykoterapiassa, ja terapeutin kanssa keskusteleminen on auttanut avaamaan ihmisen toiminnassa piileviä syy-seuraussuhteita. Sani kertoo muun muassa, että lapsena suhde isään oli turvaton, ja oli nähtävissä, että sama turvattomuus heijastui suoraan suhteeseen Matin kanssa.

 

Sani lopetti myös hormoniehkäisyn käytön, syötyään eri merkkisiä ehkäisypillereitä jo reilun vuoden. Hän kertoo, että sekin auttoi häntä vähentämään lyömistä.

 

“Mä lopetin pillerit ja musta tuli taas hyvä ihminen. Se oli ihan uskomatonta, kun mä heräsin jonain aamuna, ja mulla oli semmonen olo, että mä en heti ala itkee.”

 

Lyöminen ja tavaroiden viskominen ei kuitenkaan loppunut täysin siihen, vaan myös seuraavien poikaystävien, ja vielä tämän hetkisenkin kumppanin kanssa on ilmennyt samankaltaisia oireiluja kuin ensimmäisessä suhteessa. Tietynlaiset ärsykkeet tuntuvat ajavan Sania tilanteisiin, joissa myötätunto vastapuolta kohtaan katoaa.

 

“Mulle tulee jotenkin vahva tunne siitä, että mua ei ymmärretä ja mua ei kuunnella. Joku ihan pienikin asia, esimerkiks muutama viikko sitte oltiin menossa mun poikaystävän kanssa autolla Lohjalle, ja se ohjas mut väärin, niin että mä ajoin jostain rampista ohi. Mä suutuin ihan helvetisti ja hyvä etten pysäyttäny autoa motarin varteen, avannu ovee ja lykänny sitä jonnekin. Mulla kaikki empatiakyky loppuu. Tuntuu, että mä haluun vaan tuottaa mahdollisimman paljon kipuu sille. Se on vähän pelottavaa, mutta samalla se on ollu tosi addiktoivaa.”

 

Jokin tosiaan on estänyt Sania muuttamasta tapojaan, ja saa hänet aina palaamaan mielentilaan, jossa viha syrjäyttää empatian ja syntyy tarve satuttaa tai hajottaa jotain.

 

“Se valta. Se kun sä näät, kuinka se toinen pelkää sua ja sä oot niin jotenkin siinä tilanteen päällä. Ja mä pystyn olee hirveen rauhallinen. Oon jossain mielettömän vallan ja aggression maailmassa, jossa mä hallitsen sitä tilannetta. Pystyn manipuloimaan sitä koko ajan sanomalla yhtä ja olemalla rauhallinen ja sitten yht’äkkiä heitänkin sitä lautasella. Mun exät ja nykyinen poikaystävä on sanonu, että mun silmissä tapahtuu joku muutos. Tulee semmonen rage minä, ja mun silmistä puuttuu se mun normaali persoona kokonaan.”

 

Taistelu oman itsen kanssa on kovaa meille kaikille, ja niin myös Sanille.

 

“Mä haluisin kokonaan eroon siitä ongelmasta ja kyllä mua pelottaa, että tulee välillä noita tilanteita, että mä en saa sitä raivoo ja turhautumista pysäytettyy.

 

Se on ollu pelottavaa ajatella, että onks tää ees inhimillistä ja miksköhän mulla on tämmösii keloi. Se, että väkivalta on se viimenen askel, se on jotenkin tosi fucked up. Tai pitäis ehkä mieluummin tajuta, että okei ei tästä tuu mitään, erotaan.”

Vastaa

Tuoreimmat