Kukkahattusetä kohtaa näyttelytraumansa Kiasmassa – ”Kännykät käy, mutta selfie-tikkuja ei saa olla”

Taannoisen New Yorkin reissuni ehdoton antikliimaksi oli vierailu maailmankuulussa Museum of Modern Arts –museossa.

 

Sinä päivänä näyttelyyn oli muutaman tunnin ajan ilmainen sisäänpääsy ja paikalle änkeytynyt tuhansia taiteen ystäviä. Jonot olivat valtavia ja käytävät ahtaat.

 

Sillipurkkifiiliksen vielä siedin, mutta en kävijöiden käsitystä taiteen katsomisesta.

 

Lukemattomat ihmiset eivät edes viitsineet vilkaista teoksia vaan parkkeerasivat kännyköineen niiden eteen ottamaan itsestään loputtomia selfie-kuvia.

 

Olin kauhistunut. Warholit ja van Goghit oli siinä hetkessä alistettu pelkäksi tuhansien Instagram-tilien taustamateriaaliksi.

 

Jatkan sormeni heristelyä taide-elitistiksi ja kukkahattusedäksi leimaamisen uhallakin. Vaikka näyttely olisikin ilmainen, tulisi taiteilijoiden teoksia silti edes jossain määrin kunnioittaa. Eikö niitä kädenjatkeita voisi jättää hetkeksi rauhaan ja tulkita maailmaa – ja eritoten taidetta – omien silmien ja oman ymmärryksen kautta?

 

Akuuttia traumaterapiaa Kiasmassa

 

New Yorkin modernin taiteen museo ei ole ainoa säännöllisesti ilmaisia sisäänpääsyjä tarjoava taidelaitos. Helsingin nykytaiteen museo, Kiasma, päästää innokkaat taiteen ystävät museoon ilmaiseksi joka kuun ensimmäisenä perjantaina.

 

Kiasman yleisötyöpäällikkö Minna Raitmaan mukaan pääsymaksuton päivä järjestetään, jotta mahdollisimman monilla olisi mahdollisuus käydä taidenäyttelyssä.

 

”Kiasma on kaikkien taidemuseo”, Raitmaa toteaa.

 

New Yorkin museotrauma mielessäni kävelen Kiasman pääsymaksuttomista porteista sisään.

 

 

Pelkään kohtaavani valtavat jonot sekä loputtomat kännykkäkameroiden mekaaniset sulkuäänet. Pelkään, etten kestä. Pelkään, että sisäinen kukkahattuni tulee aivoistani läpi. Kun paikalla on tavallista enemmän vieraita ja taidekokemus maksuton, jäävätkö teokset väistämättä valokuvien varjoon?

 

Edes yleisötyöpäällikön lohduttavat sanat eivät rauhoita mieltäni, vaikka kuinka tyynnytteleviä ovatkin:

 

”Ihmiset kyllä suhtautuvat taiteeseen kunnioittavasti.”

 

Vilske on aulassa kova, mutta tungosta ei juurikaan ole. Vielä ei ole ruuhka-aika. Pohjakerroksessa harhailee aasialaisturisteja sekä nuoria urbaaneja villapaitaihmisiä pyöreine silmälaseineen, puhelimiaan näppäillen.

 

Säikähdän kännyköitä. Harhailen esitettä puristaen ramppia ylös toiseen kerrokseen ja toivon, ettei aulan satojen näyttöjen loimu hohka näyttelyihin saakka.

 

 

Kerrosvahti pelottelee kukkahattusetää

 

Näyttelykerroksen suurinta salia vartioi keski-ikäinen kerrosvahtirouva, kädet puuskassa ja silmät kävijöitä haravoiden. Hän ei paljasta nimeään, mutta suostuu kertomaan, että joskus innokkaimmat taiteenkuluttajat kävelevät hieman liian lähelle teosta. Silloin hänen tehtävänsä on ystävällisesti huomauttaa asiasta.

 

Paljastan hänelle traumani ja utelen, saako Kiasmassa ottaa selfie-kuvia. Hänen silmänsä hieman välähtävät ja nyökkäily on nopeatempoista.

 

”Kännykät käy, mutta selfie-tikkuja ei saa olla”, nainen hymyilee.

 

Puhisen. Olen regulaatiouskovainen lähes millä tahansa mittapuulla. Jos olisin diktaattori, määräisin taidenäyttelyihin totaalisen kännykänräpläyskiellon.

 

Tiloihin alkaa ilmaantua yhä enemmän väkeä. Ihmiset ovat päässeet töistään ja kouluistaan ja saapuneet nauttimaan ilmaisesta nykytaiteesta. Hirvittää. Nytkö alkaa se kännykkäkameroiden laulattaminen ja sosiaalisen median soittaminen?

 

Olen valmis juoksemaan ulos kirkuen.

 

Mitään ei kuitenkaan tapahdu. En näe kännykän kännykkää, vaikka kerrosvahti sen runsaasta käytöstä pelottelikin.

 

Pyöreäsilmälasiset villapaitaihmiset ja turistit keskittyvät puhelimiensa sijaan tuijottamaan abstrakteja tauluja ja taide-esineitä.

 

Yksi ottaa kuvan, mutta ottaa sen valkoisesta seinästä eikä itsestään. Taitaa luulla seinää teokseksi.

 

Kun en näe kännykkää kenenkään kädessä kolmeen minuuttiin, annan itselleni luvan rauhoittua ja nauttia taiteesta.

 

Uppoudun ikäiseni thaimaalaistaiteilijan teoksiin ja yritän tulkita niistä sukupolveni ääntä. En löydä. Ei sen väliä. Olen viimeinkin pääsemässä siihen tilaan, jonne toivon amerikkalaisessa nykytaiteen museossakin päässeeni. Kaikki me näyttelyvieraat nautimme itse taiteesta, emmekä omasta naamastamme sommiteltuna taiteen eteen. Olemme yhtä kännykkäkonservatiivista kukkahattuketoa koko näyttelyväki.

 

Tai sitten kaikki ovat liian häveliäitä. Eivät kehtaa ottaa kuvia, kun ei muillakaan ole puhelinta kädessä.

 

Selfiet taiteen palveluksessa

 

Ala-aulassa istuu taidekokemusta sulattelevia ihmisiä. Yksi heistä on Mikko Lahdensalo. Hän käy lastensa kanssa Kiasmassa pari kertaa vuodessa, useimmiten juuri pääsymaksuttomana päivänä. Lahdensalo ei koe kännyköiden käyttöä museoissa ongelmallisena. Kännykät voivat jopa auttaa taidekokemuksen ääreen.

 

”Ihmisten löytäminen taiteen luo on vain positiivista”, Lahdensalo sanoo.

 

Esimerkkinä hän mainitsee Yayoi Kusaman viimevuotisen In infinity -näyttelyn Helsingin taidemuseossa. Näyttelyn värikkäät sävyt ja muodot houkuttelivat kaivamaan kännykän esiin. Sosiaalinen media oli kuukausikaupalla täynnä pilkullisissa ja värikkäissä huoneissa otettuja kuvia.

 

Mikko Lahdensalo

 

”Se on nykypäivää. Ihmiset päätyvät näyttelyihin monia eri kanavia pitkin.”

 

Lahdensalon sanat käyvät järkeen. Selfie-suo voi lopulta olla pieni hinta maksettavaksi siitä, että ihmiset ylipäänsä innostuvat taideteoksista.

 

Olen yhä muutosvastarintainen, mutta lähden Kiasmasta kevein kantamuksin ja traumasta vapautuneempana, uusin ajatuksin.

 

Kenties taannoisista New Yorkin kauhukokemuksistakin on seurannut sittenkin paljon hyvää.

 

Ehkä jonkun silloisista tuhansista selfie-kuvista on jossain nähnyt joku, joka on saanut otoksesta kipinän käydä nykytaidenäyttelyissä ja on tätä nykyä vaikeimman mahdollisen käsitetaiteen syvin tulkki.

 

Tai ehkä jonkun silloisen somekuvan on nähnyt ihminen, joka on siltä istumalta päättänyt ryhtyä taiteilijaksi ja jonka näyttely avataan Kiasmassa vuonna 2032.

 

 

Vastaa

Tuoreimmat