Asunnottoman Martin vaatimaton toive on viettää elämän viimeiset ajat Sällikodissa

 

Diakonissalaitoksen Kallion puoleisella sisääntulolla luodaan toiveita elämään. / Tommi Lindfors

 

Seiniin pinttynyt tupakan haju iskee sieraimiin astuessani sisään lämpimään Sällikotiin, Diakonissalaitoksen alueella sijaitsevaan asunnottomien sijoitusyksikköön. Harmaa kylmyys jää ulos, kun elämää nähneet käytävät ohjaavat minut saattajan kanssa Martin, asunnottoman vanhan miehen luokse.

 

 

Pälyilevä ja epäluuloinen katse tarkistaa tulijat huoneen ovella. Pienen neuvottelutuokion jälkeen saattajani jättää minut yksin noin 60-vuotiaan Martin seuraan hänen huoneeseensa. Kyyryssä kävelevä Martti hypistelee filtteripussia, aivan kuin olisin keskeyttänyt hänen tupakalle lähtönsä. Hän ei halua tulla kuvattaksi.

 

– Olen 15 vuotta ollut asunnoton. Täällä Sällikodissa olen asunut nyt noin vuoden verran, hän kertoo.

 

Martin asunnottomuus alkoi, kun hänen kotinaan olleen ja Kontulassa sijainneen asunnon omistaja kuoli. Martin kodin omisti hänen tätinsä, joka oli testamentannut asunnon toisen henkilön omistukseen ja kun uusi omistaja halusi hänet pois, oli työttömän Martin kohtalo sinetöity.
Monet asunnottomat jäävät etenkin alkuvaiheessa ilman apua, eikä tietoa mahdollisesti saatavilla olevasta petipaikasta osata etsiä. Martilla on siinä mielessä käynyt tuuri, että hän on saanut apua nopeasti.

 

Hän istahtaa pelkän patjan peittämälle sängylle kertoakseen lisää. Vuodevaatteet on viikattu siististi sängyn päätyyn. Pitkän tauon jälkeen hän puhuu hiljaisella äänellä:

 

– En mä ole asunut kadulla käytännössä ollenkaan. Kaikki vuodet on menneet asuntoloissa, tai sitten kavereiden luona, mutta ei heidänkään hermot loputtomiin kestä asunnotonta ystävää.

 

Hän myös kertoo lyhyesti, että teki ennen asunnottomuuttaan sähkötöitä muun muassa VR:llä. Hänen mukaansa Helsingissä ei kuitenkaan 90-luvun laman jälkeen enää oikein ollut sähköliikkeitä edes olemassa, joihin hän olisi voinut hakea, kun pesti VR:llä loppui.

 

Päihteitä Martti sanoo käyttävänsä. Aika paljon viinaa, mutta ei huumeita, kuten hän itse asian muotoilee. Hän kuitenkin sanoo ja vaikuttaakin olemukseltaan, että mielenterveyden kanssa ei suurempia ongelmia ole. Hän kertoo viihtyvänsä täällä, Sällikodissa, koska monet hänen ystävistäänkin on sijoitettu tänne.

 

ASUNNOTTOMUUS ON VAIN YKSI OSA ELÄMÄN KRIISIÄ

 

Monen ihmisen oletus stereotyyppisestä asunnottomasta on, että heillä kaikilla on alkoholin, huumeiden, sekä mielenterveyden kanssa ongelmia. On totta, että iso osa etenkin asunnottomista miehistä kärsii näistä, mutta suureen joukkoon kuuluu myös päihteettömiä, työssäkäyviä ihmisiä, joiden elämä on syystä tai toisesta kriisiytynyt ja jonka yhtenä osana on asunnottomuus.

 

Sällikoti oli Suomen ensimmäinen ”asunto ensin” –periaatteella toimiva pitkäaikaisasunnottomien asumisyksikkö. Mallin keskeinen ajatus on, että asunnon saaminen on ensimmäinen askel ja edellytys muiden, esimerkiksi sosiaalisten ja terveydellisten ongelmien ratkaisemiseksi. Vaikka Sällikotiin tullaan Helsingin kaupungin ylläpitämästä jonosta, ei omilleen muuttava asukas pääse Helsingin kaupungin vuokra-asuntojonoon, koska kaupungin vuokraamien asuntojen määrä on aivan liian pieni suhteutettuna niiden tarvitsijoihin, eivätkä kiirellisyyskriteerit tunnu koskevan asumisyksiköistä ulos muuttavia, yksin asumiseen valmiita asunnottomia.

 

KOTI JOKA EI OLE KOTI

 

Askeettiset, mutta toimivat asuinolot auttavat Marttia ja muita asunnottomia Sällikodissa selviämään arjesta. / Tommi Lindfors

Sällikodissa jokaisella on oma huone, jossa hän voi pienessä keittiössä tehdä itselleen ruokaa, sekä kylpyhuone henkilökohtaista hygieniaa varten. Kapea sänky, sekä pieni oleskelutila ruokapöytineen auttavat asukasta pääsemään edes hieman lähemmäs kodinomaista tunnelmaa omassa rauhassa. Martti on itse asetellut ikkunalaudalle useita tyhjiä ulkomaalaisia viinapulloja viihtyvyyttä parantamaan.

 

Kun lopuksi kysyn Martin tulevaisuudesta ja mahdollisesta omilleen muuttamisesta, hän vastaa katsomalla silmiin, ensimmäistä kertaa jutustelumme aikana:

 

– En mä halua pois. Mä haluaisin asua täällä Sällikodissa loppuelämäni.

 

Poistuessani Martin luota Diakonissalaitoksen sisäpiha on täyttymässä luennoille rientävistä, sosiaalialan eri haarojen opiskelijoista, jotka puheliaina ja silmät elämää säihkyen luovat jyrkän kontrastin äskeiselle tapaamiselle. Huomaan ajattelevani, kuinka Martin toiveen tulee loppujen lopuksi käymään.

 

Toteutuuko hänen vaatimaton toiveensa vai vieläkö hän joutuu pakkaamaan vähät tavaransa ja vaihtamaan majapaikkaa?

 

 

 

Vastaa

Tuoreimmat