Asiantuntijan pelko

 

Eilen minua pelotti. Minua pelotti terveyteni takia.

 

Havahduin aamuyöllä kevyestä unesta hereille, tuttuun, sinertävän hämärään makuuhuoneeseen. Yritykset käynnistää väsynyttä päätäni, jotta ymmärtäisin mistä on kyse, jäivät hyödyttömiksi, kun minun oli jo juostava vessaan. Olisin ehkä odottanut virtsarakon tyhjentymiseen tavallisesti liittyvää nautinnollista helpotuksen tunnetta, mutta sainkin mieletöntä kipua. Ikään kuin virtsaputken suuta painettaisiin samaan aikaan terävällä neulalla. Tunnistin tunteen. Virtsaputkentulehdus on naisilla yleinen, kimurantti ja kivulias vaiva. Virtsaputkentulehdukseen liitetyt oireet, kuten jumalaton kipu pissatessa, vaivasivat minua itsepäisesti viime keväänä, ja nähtävästi taistelun oli nyt jatkuttava.

 

Äkilliset terveydentilan muutokset voivat olla pelottavia, siinä ei toki ole mitään kummallista. Jokainen meistä vaikuttaa tässä maailmassa ihmiskehon kautta, ja sen kehon haurauden ymmärtää usein vasta sitten kun ongelmia alkaa ilmestyä.

 

Vielä pelottavampaa, on joutua pelkonsa kanssa yksin. Tai mitä vielä, pelätä sitä tahoa, jonka kuuluisi olla apuna terveyden pettäessä.

 

Hyvinvointivaltion kansalaisena tietenkin ensimmäinen asia, minkä aamulla tein oli soitto terveyskeskukseen.

 

Kuuliaisesti kuuntelin automaattivastaajan liioitellun muodolliset ohjeistukset ja odotin jonossa puhelinlinjan vapautumista. Kun puhelimeen sitten vastasi automaatin sijaan ihan ihka oikea ihminen, sain jälleen kerran vastaanottaa jotain, mitä en ollut täysin osannut odottaa. Olin utopistisessa pienessä päässäni kuvitellut, että pääsisin kenties ensimmäiseksi tapaamaan lääkäriä tai vaikka sairaanhoitajaa, joka tutkisi tilanteeni. Hoitajalla puhelimen toisessa päässä oli hyvin erilainen käsitys prosessin oikeaoppisesta kulusta ja täytyy muistaa, että hän on alan ammattilainen, en minä. Kuultuaan oireistani, hän ilmoitti, että pyytää lääkäriä kirjoittamaan reseptin ja minä voin hakea antibiootit apteekista kello neljän jälkeen. Hei hei kiitos ja kuulemiin, vai kuinka?

 

En suostunut vielä hei heihin ja kuulemisiin, vaan kerroin hoitajalle viime kevään tapahtumista. Silloin söin kaksi antibioottikuuria tähän samaan vaivaan, lääkärin määräyksestä. Lääke vaihdettiin kesken kuurin. Jostain olen saanut sellaisen käsityksen, että antibiootteja ei terveyden kannalta ole järkevää napsia kuin rusinoita purkista. Ainakin biologian tunnilla opetettiin, että niiden toiminta perustuu kehon luonnollisen bakteeritasapainon tuhoamiseen. Ja nyt nämä ihmiset, jotka olivat töissä parantaakseen minun hyvinvointiani, neuvoivat kylmän vakavissaan minua pistämään niinkin vahvat lääkkeet naamani ilman minkäänlaisia tutkimuksia, jotka osoittaisivat toimiiko kyseinen kapseli edes juuri siihen pöpöön joka minuun on pesiytynyt.

 

Minua pelotti. Tajusin jotenkin kiistattoman lopullisesti, miten yksin omien ongelmiensa kanssa on, vaikka hyvinvointivaltion mainoskampanja väittäisi mitä. Se mitä meille kerrotaan, vaikka jopa valtiolliselta taholta, eihän se ole mitään muuta kuin yhdenlainen mainoskampanja. Minulle on kerrottu, että kun sairaus kolkuttaa ovelle ja yksityisten hoitopaikkojen tunnusmerkkinä toimii lihava lasku, minä voin soittaa julkiselle puolelle ja saada siellä työskenteleviltä koulutetuilta ihmisiltä asiantuntemuksen, jota minulla ei sairauteeni liittyen ole. Saan hoito-ohjeita, lääkitystä ja tukea tilanteeseeni. Siinä mainos, mutta kuinka usein mainokset puhuvat totta?

 

Jossain muualla kuin Suomessa, on tietenkin vielä pelottavampia järjestelyjä. Ei julkista terveydenhuoltoa lainkaan. Ei opastusta ennaltaehkäisystä, ei tarvittavia hoitokeinoja vaivojen parantamiseen, tai kipeät maksut kaikista lääkkeistä ja hoidoista. Mikä Suomessa minua pelottaa, on se, että tarjolla oleva apu ei ole välttämättä aivan sen laatuista kuin luvataan. Tekee mieli turvautua vaihtoehtoisiin parannusmenetelmiin, vältellä päivystystä niin pitkälle kuin pystyy, siirtyä yksityiselle jos rahat riittää.

 

Palvelu on varmasti ylikuormittunut, koska asiakkaita on paljon, mutta se ei ole syy jättää asiakkaat ilman sitä mitä he todella tarvitsevat: hoitoa, asiantuntemusta, tietoa, varmuutta ja toivoa parantumisesta. Jos se ihminen, johon minä uhkaavassa tilanteessa (tulehtuneen virtsaputkeni kanssa) olen myönnytetty suhtautumaan asiantuntijana, sanoo minulle, että haen vaan apteekista lääkkeet jotka ehkä toimivat ja ehkä eivät ja katsotaan sitten uudestaan jos saataisiin vaikka lääkärikin puhelimen päähän, niin mielestäni tämä palvelu ei ole luotettavan tuntuinen.

Vastaa

Tuoreimmat