Aika yhteisössä antaa ja opettaa

 

Soitan suuren valkoisen talon ovikelloa Kuvernöörintiellä, odottelen hetken ja soitan uudestaan. Odottelen vielä hetken, kunnes oven tulee avaaman melko tavallisen näköinen nuori mies. Hän kertoo olevansa Toni (nimi muutettu) ja ohjaa minut olohuoneeseen. Siellä tapaan talon muutkin asukkaat ja ihailen samalla tilasta huokuvaa viihtyisyyttä. Olohuoneessa on isot sohvat ja lattioilla pehmeät matot. Siirrymme yhdessä toiseen huoneeseen, jossa on pitkä pöytä ja ikkunalaudoilla runsaasti eri kokoisia ja näköisiä huonekasveja. Asukkaat kokoontuvat tähän huoneeseen joka aamu pitämään aamuisen palaverin. Tänä aamuna saan kunnian olla mukana kuulumisten jakamisessa ja yhteisten asioiden läpikäynnissä, ja tunnelma onkin hätkähdyttävän lämmin ja avoin. Aamupalaveri kestää tunnin, jonka jälkeen kaikki lähtevät päiväsuunnitelmiensa mukaisiin askareisiin.

 

Minä tulin vierailulle Kalliolan Setlementin Kuvernöörintien asumisyhteisöön, jota asukkaat kutsuvat lyhennetysti K-tieksi, haastattelemaan Tonia, yhtä Kuvernöörintien oppilaista. Opin, että asukkaita kutsutaan oppilaiksi, koska yhteisössä ollaan opettelemassa uutta päihteetöntä elämäntapaa. Kuvernöörintien asumisyhteisö on päihderiippuvuudesta toipuville täysi-ikäisille tarkoitettu terapeuttinen yhteisöhoito. Toni laittaa kahvin tippumaan ja istumme tyhjäksi jääneen pitkän pöydän ääreen. Kysyn tietenkin ensimmäisenä, että millaista asuminen Kuvernöörintiellä sitten oikein on?

 

“Tää on siitä hieno paikka hoitona ja asumispaikkana, että täällä saa korvaavan kokemuksen semmosesta rakastavasta perhe ilmapiiristä. Me kohdellaan toisiamme kuin sisaruksina, ja se kuuluu meidän elämiseen täällä. Suurin osa tätä paikkaa on se, että me opetellaan luottaa toisiimme, niin kun olemaan yhtä. Ihan asumisena tää on tosi jees, vaikka onhan tää toisaalta taas tosi rankka hoito”, Toni kuvailee.

 

Hän kertoo, että periaate, jolla välittävä ilmapiiri yhteisöön syntyy, on rakkautta ja rajoja tyyppinen -ajatus.

 

“Meillä on tosi tiukat säännöt ja meillä on tosi tiukat käytännöt siihen, että jos rikkoo sääntöjä. Se rakkautta ja rajoja on sillai tasapainossa. Täällä on niin kun toipumismyönteinen ilmapiiri ja toipumiskulttuuri. Sitä myöten meillä tulee se rakastava aspekti tähän. Mä oon muitakin hoitopaikkoja kiertäny ja ollu kaiken näkösissä paikoissa. Se on hassu juttu mun kohalla, että mä kokeilin monta vuotta semmosia vähän löysempiä hoitoja tai semmosia mihin ehkä menis niinku mieluummin, mutta mä en sopeutunu niihin. Niissä ei ollu semmosta välittävää ilmapiiriä. Se oli vähän enemmän semmosta, mitä mä kutsusin ehkä kenttäseks. Täällä me ei eletä sillee niinku me elettiin käyttäessä esimerkiks.”

 

Kuuden asukkaan lisäksi aamulla pöydän ääressä juttelemassa olivat myös Kuvernöörintien kaksi yhteisövalmentajaa. Mikä heidän roolinsa on yhteisössä?

 

“Yhteisövalmentajat on arkisin kahdeksasta neljään mukana, ja sitten meillä on aina varallaolija, joka on käytettävissä, yhteisön vanhin voi soittaa. Yleisesti ottaen varalla olijalle vaan ilmotetaan asioita, jos tarvii ilmottaa. Meillä on kerran viikossa tunnin yksityiskeskustelut henkilökunnan kanssa, missä sitten käydään läpi vähän omia asioita. Henkilökunta on tosi paljon mukana, mutta koska tää on yhteishoito, niin tää toimii aika lailla yhteisön voimin. Esimerkiks nyt, kun mä toimin yhteisön vanhimpana, niin mun täytyy olla koko ajan kartalla, että missä täällä menee kaikki, mitä kaikille kuuluu, ja minkä asioiden kanssa ne painii. Mä vien sen viestin sitten henkilökunnalle.”

 

Yhteisövalmentajat eivät siis ole vuorokauden ympäri päivystämässä, mutta heidän läsnäolonsa on hyvin kokonaisvaltaista. Toni kertoo luottavansa henkilökuntaan täällä täysin.

 

“Mun mielestä ne on antanu elämästään aika paljon, että ne voi tehdä tätä hommaa. Ne ei oo täällä töissä sillä asenteella, että me ollaan täällä vaan töissä, vaan ihan oikeesti ne tekee töitä sen kanssa, että mulla olis joskus vielä elämä.”

 

Elämänhallinnalliset ongelmat vaivasivat Tonia pitkän aikaan ja päihteisiin hän tarttui jo nuorena.

 

“16-vuotiaana tuli kannabikset ja tommoset, ja vähän myöhemmin alko tulee sitten kovat huumeet, ja sitten jo parikymppisenä mä käytin piikkihuumeita päivittäin. Mä tajusin siinä kahenkympin kohalla, että mä en pääse eroon niistä. Mulla oli semmosii juttui elämässä, esimerkiks mä olin kihloissa vielä sillon, että mä koitin jotenkin saada sen paketin kasaan, mutta mä tajusin sen suhteen aikana, että mä en vaan pysty lopettaa.”

 

Raitistumista hän on yrittänyt jo moneen otteeseen aikaisemmin, ja kiertänyt useita eri laitoshoitoja.

 

“Mä oon neljä tai viis vuotta sitten ensimmäisen kerran menny päihdekuntotukseen, missä mä en kauheen kauaa pärjänny. Mä olin siellä jonkun päivän kaks ja lähdin pois. Siitä lähti semmonen katkokierre, että mä oon nyt jotain kuus vuotta kiertäny niitä katkoja sillee, että mä oon kaks kolme kertaa vuodessa ollu katkolla. Nyt tän vuoden alussa mä pääsin taas katkolle, ja mä rupesin olee tosi loppu. Mä lensin sieltäkin pihalle, koska mä vedin siellä katkollakin, mutta se mikä oli muuttunu siinä oli, että yleensä jos mulle olis tullu joku vastoinkäyminen, niin mä olisin vaan aatellu, että ihan sama, mä lähden taas käyttää, mutta mä en sitten lähteny. Mä päätin, että mä en vielä tänään lähde, että katotaan nyt vielä. Mä menin seuraavana päivänä sanoo A-klinikalle, että mä haluan tonne myllyhoitoon, koska mä olin kuullut, että myllyhoito on todella hieno paikka, että siellä on hyvä olla. 44 päivää mä annoin seuloja siviilissä eli katkasin ite niin kun siviilissä itteni. 44 päivää, että sieltä lähti bentsot, rauhottavat, pois. Sen jälkeen A-klinikka pysty vasta sanoo, että hoitaako ne mulle maksut myllyhoitoon.”

 

Myllyhoidossa Toni kertoo ymmärtäneensä, että sen kaltainen kuuden viikon kuntoutuskaan ei ehkä riitä hänelle, ja kokeilun arvoinen vaihtoehto oli onneksi tiedossa.

 

“Tajusin, että mun ei ehkä oo pakko lähtee takasin sinne, mistä mä oon tullu. Mä olin paljon kuullu K-tiestä. Mä tunnen yhen ihmisen, ketä on joskus vuosia sitten ollu täällä. Tää oli sillon vähän eri paikka, mutta kuitenkin. Hän mulle suositteli tätä paikkaa, ja myllyssä kuulin muilta ihmisiltä siellä Kuvernöörintiestä ja aattelin sitten, että mennään haastatteluun ja mennään kokeilee. Menin haastatteluun, ja mut luvattiin ottaa harjotteluun, olin harjottelussa, pidin tästä paikasta, ja nyt tässä on sitten viis kuukautta menny.”

 

Viidessä kuukaudessa harjoittelusta on edetty talon rakenteiden mukaisesti eri vaiheiden läpi. Tällä hetkellä Toni toimii yhteisön vanhimpana.

 

“Yhteisön vanhimpana mun päivään kuuluu aika paljon. Mä piirtelen paljon ja käyn kursseilla aiheeseen liittyen. Mä alotin semmosen uuden harrastuksen tossa vähän aikaa sitten, mä rupesin kiipeilee. Tosin paljon mä touhuun yhteisön jäsenten kanssa. Nyt meillä on esimerkiks uusia, niin aika paljon vietän aikaa heidän kanssaan. Pelaillaan korttia tai kuunnellaan musiikkia tai ihan mitä vaan. Kesällä me käytiin paljon uimassa ja käytiin paljon lenkillä. Täällä osa käy punttisalilla ja tollee, mutta mä en oo siihen vielä lähteny mukaan. Seuraavaksi, kun tää vastuutiimissä oleminen vähän helpottaa, ja mä siirryn niin kun eläkkeelle tästä hommasta, niin sitten mä pääsen työkokeiluun tai opiskelemaan.”

 

Toni kertoo, että yhteisön jäsenistä on tullut hänelle lähes läheisempiä kuin omista perheenjäsenistä, ja yhteisöstä hänen ensimmäinen kotinsa pitkiin aikoihin.

 

“Mä tunnen nää ihmiset täällä paljon paremmin, kun mitä mä oon koskaan tuntenu ketään. Tää on mun ensimmäinen koti niin kun varhaislapsuuden jälkeen, millon mulla oli vielä lapsena hyvä olla. Mä oon kuudentoista tai seittämäntoista vanhana muuttanu ekan kerran omaan asuntoon, mutta en mä oo ikinä mitään kotia siitä rakentanu. Siellä on ollu joku sänky ja sohva, eikä sitten oikein mitään muuta. Ei se koti oo ollu koskaan.”

 

Biologisen perheen kanssa Toni pitää toki myös yhteyttä, vaikka perhesuhteet eivät ole aina helppo asia.

 

“Mun äitiin mulla on välit parantunu kauheesti, mutta tottakai mun perheellä on kauhee huoli siitä, että lähdenkö mä vielä käyttää tai että oonko mä oikeesti saanu tarpeekseni siitä. Mutta sitten taas tän hoidon myötä mulla on muuttunu käsitys mun perhesuhteista ihan täysin. Mun isä oli mun ehkä parhaita kavereita sillon, kun mä vielä käytin, vaikka ei se tykkäny siitä, että eikä hyväksyny sitä, mutta mun isä on alkoholisti, joten se ymmärsi sen jutun. Mun äidin kanssa mä en oikein ollu väleissä, mutta nyt se on kääntyny vähän päälaelleen. Oikeestaan mun isän kanssa mä en jaksa olla enää tekemisissä, kun se on aina kännissä. Mä tuun aina vaan tosi surulliseks ja mulle tulee tosi huono fiilis siitä. Mun äidin kanssa mulla on paljon paremmat välit, mutta sitten taas esimerkiks mun sisarukset niin ei ne ole mun kanssa tekemisissä. Ne ei oo pystyny antaa anteeks sitä, että vuosia petin luottamusta ja olin semmonen kun olin, eli niihin mä en oo saanu vielä ainakaan luotua mitään kontaktia.”

 

Hän on epäilemättä oikeassa todetessaan, että yhteyden saaminen biologisiin sisaruksiin vie oman aikansa.

 

“Kyllä mä sitä mietin paljon ja mä oon koittanu mun pikkuveljeen esimerkiks ottaa kontaktia, mutta hän ei oo siihen valmis vielä. Meillä on tää tunneryhmä systeemi täällä, missä me puretaan meidän tunteita. Mä oon mun veljelle hyvin usein siellä ryhmässä purkanut lappuja. Mun velihän ei niitä kuule, että ne on siellä ryhmässä, mutta koitan jotenkin käsitellä sitä, koska mun veljen kanssa mä en pysty puhumaan.“

 

Yhteisöhoidossa itsetutkiskelu ja sekä tunteiden että tosiasioiden käsitteleminen ja kohtaaminen ovat oleellisessa roolissa. Toni on esimerkiksi tehnyt hoitonsa aikana paljon ratkaisevia oivalluksia.

 

“Mä oon tajunnu sen, että mä oikeesti pystyn kantamaan vastuuta, ja että mä pystyn elämään tässä yhteiskunnassa ja tässä maailmassa ihan samalla tavalla, kun ketä tahansa muukin, että mulla on ihan samat mahdollisuudet, kun kellä tahansa. Mä olin jo ajat sitten luovattanut opintojen jatkamisen suhteen tai työelämän suhteen tai yhtään minkään normaalin suhteen. Täällä mä oon oppinu siihen, että kyllä mä pystyn hoitaa asioita ja mä pystyn elää ilman päihteitäkin, ihan samalla lailla kun kaikki muutkin. Mä oon ehkä tajunnu myös, että vaikka mulla on ollu päihdeongelma, niin ei se oo ollu se mun perusongelma tai ei se oo ollu se syy, miksi mun elämä meni niin kun se meni. Kun mä olin tosi pieni lapsi vielä niin mun vanhemmat eros, ja mun äiti sairastu, ja mä jäin mun äidin ja pikkuveljen kanssa kolmistaan. Mä oon täällä tajunnu sen, kun oon tehny töitä itteni kanssa, että semmonen perusturva multa lähti sillon lapsena, ja mulle tuli turvaton olo. Siitä se lumipallo vaan lähti vyörymään eteenpäin jotenkin.”

 

Toni toteaa myös, että hän elänyt omaa elämäänsä pitkään väärin, ja sellaisen seikan huomaakin parhaiten, kun näkemykset ja koko elämäntapa ovat kokeneet radikaalin muutoksen.

 

“Mun arvomaailmat ja mun käsitys tästä elämästä ja maailmasta on ollu tosi kummallisia. Mä oon aina ollu tosi täynnä pelkoa ja täynnä vihaa kaikkee kohtaan. Jotenkin mä oon täällä oppinu, että kun ei maailman tarvii olla sellanen, eikä se oo mulle enää sellanen. Se on mulle tosi tärkee juttu, että oppii, että mä pystyn luottaa itseeni kyllä, jos mä vaan pysyn valppaana ja teen töitä itteni kanssa, ja mä pystyn luottaa muihin. Oon oppinu myös ihan perus itsestään huolen pitämisen. Kaikki tämmöset mitkä meillä kuuluu ihan rakenteisiin, niin kun hampaiden pesu kaks kertaa päivässä ja säännöllinen syöminen, niin ne oli mulle ihan utopiaa ennen kun mä tänne tulin. En mä ymmärtäny, kuinka tärkeitä ne on.”

 

Lumipallon vyöryminen onkin hyvä vertaus Tonin menneisyydelle. Kotona syntynyt turvattomuus on ajanut pojan yläaste ikään mennessä niiden tyyppien seuraan, jotka polttavat tupakkaa, käyttävät päihteitä ja vaikuttavat kovilta ulospäin. Pelossa ja vihassa eläminen tekee niin haavoittuvaisessa elämän vaiheessa kenen tahansa persoonallisuudelle vahinkoa.

 

“Mä oon 18-vuotiaasta asti eläny ihan täysin siinä huumemaailmassa, niin se ei oo semmonen maailma, joka luo kauheen positiivisia näkökulmia yhtään mihinkään. Mä vähän niin kun kadotin itteni siinä. Mä en tiedä miksi nyt, just tässä paikassa mä on sen löytäny, mutta ehkä se on just tää välittäminen ja se miten täällä annetaan luottoo ihmiseen itseensä. Mä oon monesti miettinyt, että miten mä satuin löytää tämmösen paikan sitten loppujen lopuks kumminkin. Ehkä siinä oli tärkee juttu, että mä olin valmis tuleen tänne, että mä olin valmis tekee ihan mitä vaan, ettei mun tarvii enää mennä takaisin sinne, mistä mä oon tullu ja miten mä oon elänyt.”

 

Kuvernöörintielle tulo on siis ollut onnekasta johdatusta, mutta ei elämä asumisyhteisössäkään turhan helppoa ole.

 

“Vaikeetakin on. Jos nyt miettii, että parhaimmillaan meitä tässä taloudessa on yheksän vai kymmenen addiktia. Sitten kun me koitetaan täällä yhdessä elää, niin se on aikamoista showta aina välillä. Tää on henkisesti todella rankka ja rasittava paikka, siinä suhteessa, että täällä joutuu aika paljon sietää ja kestää muiden oireilua, ja ite oireilee täällä ja saa sitä palautetta. Tulee seuraamuksia, jos toimii jotenkin sillai, että se ei oo itselle hyväksi tai muille hyväksi. Täällä ei pääse karkuun mitään, ei pääse karkuun muita ihmisiä eikä omia vajaavaisuuksiaan.”

 

Vaikeudesta huolimatta yhdessäolo on korvaamattoman tärkeää.

 

“Me ollaan täällä talossa aika paljon yhdessä, me harrastellaan yhdessä ja me käydään muuallakin yhdessä. Se on mulle tosi tärkeetä loppujen lopuksi, että mulla on niitä ihmisiä ympärillä, niitä ketkä haluu tehä mun kanssa asioita ja tekee mun kanssa asioita. Täällä ei oikein yksin voi mennä. Aina iltasin me ollaan tossa olohuoneessa yhdessä, katotaan telkkaria tai tehään päiväsuunnitelmia tai pelataan korttia.”

 

Tonin entiset ystävät entisestä huumemaailmasta ovat sen sijaan saaneet jäädä.

 

“Meillä on semmonen sääntö, että alle 90 päivää puhtaana olleiden ihmisten kanssa me ei saada olla tekemisissä. Mä ite tein sen valinnan jo silloin, kun mä lensin sieltä katkolta pihalle, että mä en enää oo niiden ihmisten kanssa tekemisissä, että mä jo sillon katkasin kaikki välit kaikkiin, vaihdon puhelinnumerot ja kaikki. Ihan vaan sen takia, että mä pelkäsin niin paljon siinä alussa itseeni, että jos mä lähden hengailemaan sellaisten ihmisten kanssa, ketkä vaikka käyttää, että mä jotenkin lähen siihen mukaan. Mulle oli aina käyny niin, että koitin olla vaikka kotona yksin ilman aineita, mutta sitten se aina meni siihen, että mä vähän lähin leikkii, hengailee jonkun kaverin kanssa, ja sitten siinä oli taas itekin käyttämässä. Täällä kuuluu ihan rakenteisiin se, että me putsataan puhelimet, facebookit ja kaikki, että me ei olla sitten tekemisissä ihmisten kanssa, jotka käyttää tai muutenkaan meille haitallisten ihmisten kanssa. Mä jouduin sen mun ex-kihlatunkin jättämään täällä elämästäni kokonaan, ihan vaan sen takia, että se ei oo mulle tervettä, että mä oon hänen kanssaan tekemisissä, vaikka hän ei oo käyttävä ihminen.”

 

Luulisi, että menneisyydestä eroon pääseminen on tunnetasolla vaikeaa?

 

“Alussa se oli paljon vaikeempaa. Mun aika moni raittiusyritys on kaatunu siihen, että mä oon mun ex-avopuolisoani miettinyt ja lähteny hänen kanssaan vähän kokeilemaan, ja sitten kun se ei oo mennny niin kuin saduissa, mä oon ajautunut käyttämään. Mä oon paljon tunneryhmässä tehny töitä sen kanssa, että mä oon päässy yli hänestä. On tosi tärkeetä oppii se ajatusmalli, että mä olen itse oman elämäni tärkein henkilö ja sitä kautta lähtee, koska mulla on vähän semmonen taipumus ollu parisuhteissa ja noissa, että mä asetan sen toisen ihmisen itseni yläpuolelle. Alussa täällä kun mä olin, niin mä olin melkein valmis keskeyttämään tän hoidon sen takia, että se mun entinen avopuoliso olisi halunnut tavata mua. Mun tartti tehä se päätös, että jotta mä saan paremman elämän, niin mä en voi olla tekemisissä hänen kanssaan. Mun täytyy hoitaa tää oma pakka kuntoon ensin.”

 

Hoidon aikana muodostuneet läheiset suhteet yhtä aikaa yhteisössä asuneiden kanssa tulevat toki säilymään vielä hoidosta lähtemisen jälkeenkin. Hoidon viimeisessä vaiheessa on kuitenkin aika luoda myös uusia suhteita uusissa ryhmissä ja suunnitella omaa itsenäistä elämää ja tulevaisuutta. Toni ei ole siinä vaiheessa ihan vielä, mutta pian sekin on edessä.

 

“Mulla on aina nää ihmiset, ketkä on ollu täällä mun kanssa ja mä tiedän, että tuolla maailmassa on paljon rakkautta tän talon ulkopuolellakin. Mä en sillee vielä tiedä mitä tän jälkeen, koska mä en oo tässä hoidossa vielä siinä vaiheessa, että mun tarttis tietää ihan tasan tarkkaan, mitä mä sitten teen. Mä lähden varmaan jatkamaan mun opintoja kuitenkin. Suuri asia mihin meilläkin täällä totutetaan ja mihin mäkin aion kiinnittää huomiota sitten kun lähden, niin vertaistukiryhmiin kiinnittyminen ja niissä käyminen. Tätä elämäntapaa, minkä mä oon oppinu, niin sen jatkamista.”

 

Yksi erittäin rakas harrastus Tonilla on, josta saattaisi kenties jonain päivänä tulla vielä ammattikin.

 

“Noi piirrustushommat on niin paljon alkanu kiinnostaa, ja mä oon siinä niin paljon kehittynyt, että mä oon miettiny, että ehkä mä voisin jonain päivänä olla kuvittaja tai jotain.

 

Mä enimmäkseen piirrän tussilla. Mä oon vähän sellanen sarjakuvasekoilija. Mä oon tosi fanaattinen sarjakuvan lukija ja pidän sarjakuvista tosi paljon. Mun unelmahan olis ihan saada tehdä joskus sarjakuvia, mutta kyllä mä hommaan itelleni jonkun työpaikan ensin. Mun tyyli piirtää on semmonen sarjakuvamainen. Mä oon nyt viime aikoina tehny sillai, että mä oon koittanu tehdä yhden luonnoksen päivässä tussilla. Mä oon piirrelly täällä muita, aika paljon, jos ihmiset istuskelee sohvalla niin mä piirtelen niitä sitten. Sitten valokuvista piirtäny tusseilla ja koitan sillee nopeesti luonnostella aina. Mä oon aika kriittinen piirtäjä, semmonen, että tarttis kauheen hienoo saada, niin se tekee mulle hyvää, että mä vaan luonnostelen. Mä oon aina ollu vähän semmonen, että pitäs pari tuntia piirtää ensin lyijykynällä ja sit tussilla viimeistellä. Se on paljon kivempaa kun sen ottaa rennosti.”

Vastaa

Tuoreimmat